Some käyttäytyminen vs. arjen pienet tummat hetket
Usein ihmiset lukevat ja katsovat toisten ihmisten some päivityksiä ja ajattelevat, kuinka upeaa toisten elämä on. Meidän jokaisen täytyisi käsittää, että niiden kuvien ja postauksien takana ovat ns.normaalit ongelmat ja normaalit perheet. Mutta ne kuvat ja postaukset ovat vain, niin hento lento heidän elämästään. Meidänkin elämässä on todella mahtavia hetkiä ja tilanteita, mistä otamme yhden tai useamman kuvan ja postaamme sen toisille someen.
Mutta minulla itselläni ei ole tarkoituksena antaa kenellekään sellaista kuvaa, että kaikki olisi hyvin, aina. Meidän perheessä on turvallista näyttää tunteet ja puhua asioista niiden oikeilla sanoilla.
Jokaisessa perheessä, jokaisella sinkulla, jokaisella teinillä ja jokaisella vanhuksella, on ne omat ongelmansa, joista somessa ei yleensä kerrota. Ihmisillä on usein huoli läheisistä esim. sairauden vuoksi, on erilaisia raha ongelmia, lasten/omia sairauksia(jotka eivät näy päälle päin), väkivaltaa ja elämän suorittamista. Itse en tahtoisi suorittaa elämääni ja huomata kohta että olen vanha kitupiikki, jolla ei ole mitään kerrottavaa lapsenlapsilleen.
Eletään tässä hetkessä ja nautitaan elämästä, vaikka se välillä hiukan takkuilee eikä näytä parhaita puoliaan.
Tässä kohtaa tahdon tuoda itse esille, niitä tilanteita ja kokemuksia, joita koetaan hienojen some kuvien takana, kerron oikeasti kipeistä tilanteista ja hetkistäni.
Tässä jälleen yksi kokemani kipeä ja tuskainen taival.
Olen tarvinnut lääkärin määräämiä kipulääkkeitä nivelkulumieni vuoksi.
Nyt oli se hetki elämästä, kun tahdoin niistä eroon.
Olen laskenut niitä hiljalleen alas parin kuukauden ajan.
Useasti läheiset sanoivat, "teetkö tämän liian nopeasti, minne on kiire"!?
Tahdoin jollakin tavalla tämänkin asian eteenpäin, jotta voin saavuttaa elämässäni jotain... Tilanne pelotti, toi paljon ajatuksia niistä hetkistä, kun olin addikti, koin vieroitusoireita ja koin, että en ole ehkä tarpeeksi hyvä ihmisenä. Mikä järjen kanssa ajateltuna ei oikein natsaa, mutta koko ajan ajattelin itseni jonkinlaisena käyttäjänä.
Useat ihmiset toistivat, niin lääkärit, kuin läheiset, että käytät lääkettä lääkärin määräämänä, annostuksen mukaan ja se auttaa sinun kipuihin, mikä siis ongelma oli. Varmaan se, että koin itse olevani koko ajan se addikti, niin, kuin ennen.
Liian paljon käsittelemättömiä asioita.
Liian paljon ihmismielessä sitä ajatusta, että koskaan et ole tarpeeksi hyvä.
Torstaina ennen joulua laitoin miehelleni viestin, "Oon ollu tämän päivän ilman lääkettä, yritä ymmärtää." Siitä päivästä on neljä vuorokautta ja oikeasti minä olen niistä irti. Olo on edelleen todella viluinen ja kipeä, mutta suunta on eteenpäin. Voin jopa välillä olla tyytyväinen itseeni.
Perjantaina oloni oli huono ja illalla vain itkin saunassa, kun olo oli jotain sitä luokkaa, että en kestä. Kestin kuitenkin. Saunan lämpö ja keskustelu ääneen mieheni kanssa, siitä mitä koen ja tunnen oli se tärkein apu ja tuki. Koskaan en tahdo olla enää tuossa tilanteessa.
En tiedä mitäköhän buddhaa minulla on kiittäminen, että minulla on tuollainen vierellä kulkija. Kiitos rakas mieheni ja kiitos monille läheisilleni ymmärryksestä ja tuesta tässäkin karikossa ;)
Ei ole todellakaan sama asia, että joku ihminen pahoittelee ja voivottelee minun vointiani. Olen onnekas muutamasta ihmisestä ympärilläni, joka on kokenut vieroitusoireet itse.
En edes tahtoisi puhua tässä kohtaa vieroitusoireista, mutta sehän se totuus on.
Nyt noin kuukauden jälkeen ilman noita kipulääkkeitä, tunteet ovat olleet pinnassa. Oma pään sisäinen työskentely hirvittää suunnattomasti ja mietintämyssy on usein päässäni.
Kuitenkin koen, että nyt mennään valoa päin ja jostain löydän vielä itseni.
Muistakaa rakastaa
💖Jenni💖
Kuvat;pixabay
Kommentit
Lähetä kommentti