Uusperhe lasten näkökulmasta

Useat ovat pyytäneet lasten näkökulmaa ja kokemuksia tämän uusperheemme syntymisestä. 

Vanhin pojistani totesi mieheni astuttua kuvioihin, että vihdoin tuli mies taloon ja ovat tulleet toimeen isänä ja poikana paremmin, kuin hyvin. Heillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon aiheita kuntoilusta autoihin ja samantyylinen musiikkimakukin natsaa. Aivan, kun he olisivat tunteneet toisensa aina. Sydämeni sulaa pelkästä ajatuksesta, että poika sai vihdoinkin miehen mallin rinnalle ja sen, jonka kanssa räplätä autoja sun muuta, ne on niitä miesten juttuja. Ja sitäkin olen kuullut poikani sanovan, että äiti on rauhottunut miehensä rinnalla ja se onkin totta. Oloni on turvallinen ja voin aina luottaa ja turvautua mieheeni. 

Kaikista eniten perheemme yhdistymisestä on kipuillut erityisherkkä ja pian 8vuotias nuorin pojista, minun biologinen. Hän oli tottunut olemaan se äidin ainoa pieni rakas. Ikäero, kun kahdella nuorimmalla on vain vajaa vuosi, niin siinä taistellaan samoista asioista huomiosta, sylistä, äidistä ja isästä. 
Ja erityisherkkämme on tuntenut välillä sen todella raskaana asiana, että hänellä ei ole isää. Biologinen isänsä kuoli tapaturmaisesti muutamia vuosia sitten. Olemme puhuneet asiasta paljon, käyty koulukuraattorilla ja perheneuvolassakin tästä puhumassa. Se miten selviksi sanoiksi hän osasi jo pienempänä sanoittaa ikäväänsä ja katkeruuttakin, kun toisella on isä ja hänellä ei, saa minut hämilleen edelleen. Isää poika ikävöi viikottain edelleen. 
Poika sanoo miestäni vaihtelevasti nimellä tai isänä. Ja mielestäni näin on hyvä, emme patista missään nimessä sanomaan isäksi, vaan se on lapsen omassa päätösvallassa. Hyvinä päivinä  hän nauttii veljestä ja isästä, mutta huonoina päivinä veli on ihan kökkö. Mutta silloin voin olla minäkin ihan kökkö. 
Hän tuntee niin vahvasti kaikki tunteet, ilot ovat suuria ja surut suuria. Joinakin päivinä he eivät riitele keskenään lainkaan ja toisena päivänä riitelevät kaikesta. En tiedä olisiko se tämän kummempaa, jos he olisivat biologiset veljekset. Ja jokaisella meillä on huonoja päiviä, silloin varsinkin meille erityisherkille toiset ihmiset on suuri haaste, kun ei jaksa niitä omiakaan tunteita niin saati sitten toistenkaan. 
Jos lähipiirissäsi on erityisherkkä, suosittelen lukemaan kirjat Herkäksi syntynyt ja Herkäksi syntynyt lapsi. 

Keskimmäinen 9vuotias poika on siis mieheni biologinen ja vierailee äitinsä luona pari kertaa kuukaudessa. Hänelle vaikeinta on  tietenkin ero äidistä. Sekin, että meillä ja äidin luona on erilaiset säännöt sotkevat häntä, kun hänellä on todettu ad/hd. Meidän kodin sääntöihin on ollut välillä vaikeakin suhtautua. Isän jakaminen on ottanut koville myös hänellä.  Äidin luota tultua menee hetki ennen, kuin pääsee taas perheemme rytmiin mukaan. Äitiä hän ikävöi viikottain, huonoina päivinä varmasti enemmän, kuin hyvinä päivinä. Jos kotonamme joku sääntö ei miellytä, niin silloin kaipaus äidin luokse on suurempi. 
Alkuaikoina hän vetosikin paljon siihen, että saan tehdä näin äitinkin luona, mutta nyt hän jo ymmärtää, että meillä on meidän kodin säännöt ja äidillä omat. Ihanne tilannehhan olisi, kun nuo säännöt olisi samanlaiset molemmissa kodeissa, mutta aina se ei onnistu. Ja suuri asia, joka häntä harmitti oli, kun kaverit jäivät muuton myötä. 

Vaikka perheessämme on väittelyjä ja riitoja, niin kuitenkin niitä hyviä hetkiä ja hyviä muistoja on enemmän. Pojat ovat pikkuhiljaa ymmärtämässä, että perheemme on tiimi, jonka eteen on tehtävä töitä, eikä se aina ole sitä ruusuilla tanssimista. Tälläkin hetkellä kuulen yläkerrasta, poikien valtakunnasta heidän iloista puhetta ja naurua, loistavia hetkiä. Juurikin tällaiset hetket kantaa niiden huonompienkin yli. 

Näihin tunnelmiin<3
Jenni 

Joka päivä oppii jotain uutta

Itse olen käyttänyt meistä nimitystä uusioperhe ja näin olen tehnyt aina, enempää ajattelematta. Elämä kulkee ja maailma muuttuu, joten täytyy mennä virran mukana. Sain paljon kommenttia uusioperhe sanan käytöstä, joten nykyään yritän käyttää sanaa uusperhe! Suomen uusperheiden liitto ry ja kielitoimisto suosittelevat käytettäväksi uusperhe nimitystä vanhahtavan ja leimaavan uusioperhe- termin sijaan. Itselleni tämä tuli hieman puuntakaa, että tämäkin on muuttunut, mutta näillä mennään. Ja kiitos kaikille kommenteista, ne olivat kuitenkin kaikki positiivisesti sävytettyjä. Kaikki kommenttinne antaa merkitystä ja tarkoituksen jatkaa kirjoittamista, ajatushan on tunteiden herättelyä ja siitä keskustelua. Aiemmin en ollut miettinyt edes sanan merkitystä, kun olin tottunut tuohon vanhan sanan käyttöön. Mutta näin se vanhakin koira oppii uutta, kun katsoo ja kuuntelee ympärillään pyörivää elämää.

Itse en pidä sanoista äitipuoli tai isäpuoli, eikä meillä näitä käytetäkkään, eikä ole velipuoli kuin veli. Meillä tämä on mennyt ihan luonnostaan näin. Olen perheen äiti ja Jenni, mutta aina pidetään esillä se, että pojilla on biologiset vanhemmat. En ole viemässä biologisen vanhemman paikkaa missään nimessä.

Mielestäni on rikkaus, että lapsella on rakastavia aikuisia ympärillä. Vuosia sitten olin todella vahvasti sitä mieltä, että minun kodissani ei voisi asua toisen lapsi, ajatus tuntui kauhistuttavalta. Nelisen vuotta sitten, kun mieheni kanssa rakastuimme hän muutti kotiimme ja oli isä pojilleni ja hänen poikansa kävi meillä viikonloppuisin ja lomilla. Sunnuntait, kun poika lähti oli masentavia ja näin kuinka mieheni suri jo ennen, kuin poika oli edes lähtenyt. Sitten maapallo pyörähti ympäri ja kolmisen vuotta sitten 6vuotias poika tuli kassinsa kanssa meille. Äitinsä väsyi. Meille oli täysin selvää, että poika tulee meille. Ensimmäiset viikot oli kuin sotatantereelta, aivan kauheita. Jokainen etsi paikkojaan, kipuili ikävää, jaettuja leluja ja vanhempia. Olihan molemmat pojat tottuneet saamaan aikuisten huomion itselleen. Vanhin poikani oli kuitenkin 10vuotta vanhempi veljeään, joten huomio oli jo erilaista, toisin, kuin näillä kahdella, kun ikäeroa olikin vain vajaa vuosi. 
Samaan muuttorytinään tuli viikon kesäloma reissu, ihmettelemme vieläkin, että tulimme tuolta perheenä pois. Olemme puhuneet tuosta reissusta jälkikäteen ja pitää sanoa, että jos me siitä selvittiin niin selvitään kyllä kaikesta. Ei tehnyt aamiaisellakaan mieli istua samassa pöydässä, kun savu nousi korvista ja aistin miehenikin ahdistuksen ja tunteet, erityisherkkä kun olen. Noina viikkoina ajattelin, että mihinkähän olen taas pääni pistänyt. Mutta onneksemme rakkautemme kesti ja vahvisti vain meidän perhettä. 

Nythän arkemme on, kuin missä tahansa lapsiperheessä. Pojat rakastavat ja vihaavat toisiaan, kuin biologisetkin veljekset. Kaikesta väitellään ja kaikesta ollaan erimieltä. Mieheni kanssa olemme puhuneet, että meillä on onni saada kasvattaa näin erilaiset pojat. Nuorimmaisemme on tuumaileva, empaattinen, tunteellinen erityisherkkä kun taas toinen on menevä, ahkera ja iloinen pääkolmantena jalkana menossa ja pää katoaisi jos ei kiinni olisi. Mutta paljon yläkerrasta kuuluu myös naurua, noita osaa arvostaa ihan eri tasolla, kun on käynyt sellaisen sodan läpi. Tänä poikkeusaikanakin olen sanonut, että onneksi noita on kaksi, on kaveri kokoajan. En voisi kuvitellakkaan enää elämää erilaiseksi. Parhaita päiviä tietysti itselleni on, kun vanhinkin poika ajelee kylään. 
Sanonta, lapset on rikkaus pitää todellakin paikkansa. Kyllähän ne ottavatkin, mutta antavat kyllä takaisin päin tuplaten jos ei triplatenkin. En voisi kuvitellakkan elämääni ilman poikia, olenhan ollut äiti heti 19vuotiaana. Tuo aika, kun olin nuori äiti ja päihteet toivat hyvää oloa kaikkiin niihin nuoruusajan mustiin muistoihin ja kipuihin sisällä, oli rankkaa. Lapsuuteni oli todella hyvä ja minulla oli rakastava turvallinen koti ja turvalliset aikuiset ympärillä. Itse tekemäni päätökset 15vuotiaana ja siitä eteenpäin vei minua syvälle päihdehelvettiin, väkivaltaiseen parisuhteeseen ja lopulta masennukseen. 
Tänä päivänä onneksi voin ajatella noita menneisyytenäni, ei kovin kaunis historia, mutta sitäkin kasvattavampi. Vaikka kuulostaakin oudolta, niin yhtäkään päivää en vaihtaisi pois. Puhuin ystäväni kanssa, joka myös kokenut nuorena väkivaltaisen parisuhteen. Että nyt ei tulisi kuuloonkaan, että enää alistuisimme sellaiseen ja olemme onnellisia, että koimme sen silloin nuorena. Jokainen nyrkin isku ja huumeiden värittämä päivä on kasvattanut minut juuri tällaiseksi ihmiseksi, kuin nyt olen. 

Tähän on hyvä lopettaa tänään, taustalla kuulen, kun mies opettaa pojille korttipelejä ja tunnen jälleen rakkautta ja lämpöä sydämessäni.

Muistakaa rakastaa
Jenni 

Uusperheiden tilanne poikkeutilassa on haastava!!

Jälleen on viikko pyörähtänyt perjantaihin!

Miltei jokaisessa uusiperheessä pohditaan, milloin lapsi ei enää voi mennä etävanhemman luokse ja missä menee järki, rajat ja tunteet. Tämän asian tiimoilta olen saanut myös sähköpostia ja on ollut upeaa huomata, että siellä on myös miehiä, jotka lukevat blogiani ja lähettävät sähköpostia. 
Me emme ole vielä rajoittaneet poikamme käyntejä etävanhemman luona, mutta sekin varmasti on edessä. Kovasti toivon, että päätökset saataisi tehtyä sovussa ja lapsen ja perheemme parasta ajatellen, unohtamatta millään tavalla etävanhemman oikeuksia ja toiveita.

Uusperhe sivustolla sanottiin mielestäni hyvin tähän tilanteeseen. 
"Koronaepidemian aikaan tunnemme avuttomuutta ja epävarmuutta tulevasta.  Tunteita helpottaaksemme meillä on tarve luoda rutiineja, suunnitella tulevaa tai lisätä kontrollia sekä suhteessa itseemme että suhteessa toisiin. Uusperheessä emme kuitenkaan voi vaikuttaa kaikkeen: lapset, jotka ovat myös toisen vanhemman luona, eivät ole kontrollimme alla. Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy." 

Tässä tilanteessa usein käykin niin, että ihminen hyökkää joko puolisonsa tai exänsä/ puolison exän kimppuun siihen, joka on lähimpänä. Siitä syntyykin sitten sellainen hallitsematon oravanpyörä, kun toinenkin osapuoli joutuu hätätilaan, näin ollen siitä syntyy riita. Näissä olosuhteissa täytyy muistaa se, että on avoin puolisolleen, kertoo oikeasti jos joku ärsyttää, pelottaa tai epäilyttää. Itse olen täysin sitä mieltä, ettei semmoista asiaa ei voi olla ainakaan meidän parisuhteessa, jota ei voisi toiselle sanoa. 
Silloin kun mieheni kanssa koimme rakkauden molemmille ihan odottamattomasti ja ehkä ihan väärään aikaankin, olin täysin kypsä miehiin, ihmissuhteisiin ja valehteluun! Joten, kun huomasin, että meidän välillä onkin muita tunteita, kuin ystävyys niin vannotin mieheni, että lupaa olla rehellinen, aivan sama mitä asia koskee, mutta minä en jaksa enää valehtelua. Hän lupasi ja olemme vuosien aikana oppineet puhumaan ja käsittelemään kipeitäkin asioita. Siitä osa kiitoksen kyllä voi antaa Kuopion Päidepalvelu Hemman ammmatitaitoisille ja empaattisille työntekijöille, jotka jaksoivat kerta toisensa jälkeen käydä asioita läpi kanssamme. 
Ja olen huomannut, että mitä tunteita ennen pein sisälläni ja ns. katkeroidun yksin niiden kanssa, niin nykyään, kun sanoo vain, että minusta tuntuu nyt tältä niin jo se ääneen sanottaminenkin helpottaa. 

Nyt kun useissa perheissä molemmat vanhemmat voivat tehdä etätöitä kotona tai toinen huolehtii kotiopetuksesta ja taloudesta ja toinen käy ulkopuolella töissä, niin olisi todella tärkeää, että jokainen voisi turvautua siihen puolisoon. Tämä tilanne voi pelottaa myös aikuisia. Itseäni helpottaa jo sekin, että en katso uutisia joka päivä, aiheuttaa itselleni vain ahdistusta ja rupean miettimään liikaa. Joten olemme sopineet, että Juha kertoo kerran päivässä minulle pääpiirteittäin asiat. Tässä tulemmekin siihen mitä on syytä huomioida myös, oma jaksaminen ja itsensä kuormittaminen. Itse olen useamman vuoden harjoitellut muistamaan myös itseni kaiken tämän keskellä. Ennen ajattelin, että minun on imuroitava, pyyhittävä pölyt, tehtävä ruoka jne. ennenkuin voin olla itseeni tyytyväinen, mutta nykyään ymmärrän, että ei se tehty työmäärä minua määrittele. Olen se sama erityisherkkä Jenni vaikka, tuota lattiaa hankaisin ja kiillottaisin. Olin itse asettanut päähäni tietynlaisia odotuksia. Syvimmän masennuskauden aikana sitten masennuin lisää jos en niitä odotuksiani täyttänytkään. Oman ajan otto arjessakin on hyvä muistaa. Itse olen ruennut käyttämään äänikirjoja, se aika on vain minulle. Pienikin, vaikka puolentunnin tauko itselleen kuulokkeet päässä ei ole paljoa, mutta tekee ihmeitä. 
Ja jos molemmat vanhemmat ovat nyt kotona 24/7 samoin lapset, niin tottakai se rupeaa kokeilemaan ja testaamaan suhdetta, parisuhdekkin on poikkeustilassa. Välillä kannattaa vuorotella, jotta toinen voi vaikka pyrähtää pyörälenkillä tai vastaavaa, kun toinen hoitaa lapset. 

Mielestäni tämä on hyvää aikaa perheen lähentyä ja huomata oikeasti, kuinka hyvin toimimme perheenä/ tiiminä. Jokaisella on oma tehtävänsä tuossa tiimissä eikä ketään pidä jättää ulkopuolelle. Vaikka se teini ei välttämättä niin pihahommista yhdessä välittäisikään, mutta jo pienikin aika yhdessä lujittaa perhettä. Itse meinasimme etsiä mölkkypelin varastosta ja otetaan kisat viikonloppuna, saa nähdä kuinka käy. Kokeilkaa tekin ;)

Laittakaa ihmeessä sähköpostia tai kommenttia aihetoiveista tai vaikka kuulumisianne. 

Muistakaa, ette ole yksin!!!

Toivotan teille lämpöisiä hetkiä yhdessä 
Jenni 

Aiheista

Pikainen postaus!

Ennen kuin pojan teams yhteydet alkaa luokan kanssa, ajattelinkin heittää palloa teille, mistä toivoisitte minun kirjoittavan, mikä mietityttää? Minulle on muutamia sähköposteja tullut aiheisiin liittyen ja niihin paalaankin tänään myöhemmin.

Muistakaa rakastaa ja iloita jokaisesta hetkestä,
aina asiat voisivat olla huonomminkin.
Aurinkoisin terveisin 
Jenni <3

Viikonlopun pyörteissä

Usein kuulee äitien sanovan, että kun on niin kiire ja kaikkea tekemättä. Juu on kiire ja kaikki tekemättä, mutta kuka sinulta vaatii, että tänään pitää tehdä tuo ja tuo ja tuo. Istu alas ja nauti hetkistä, kun perhe on koossa. Imurointi ja pyykinpesu voi odottaa huomista, tietysti on jotain hommia jota ei voi siirtää, mutta arjesta kannattaa nauttia. Meillä viimeinen vuosi on ollut muutosten vuosi, vanhimman pojan muutto omilleen, meidän muutto lähi kylälle, poikien koulunvaihto jne. 
Tänään saan nauttia hetkistä, kun kaikki kolme poikaa on kotona. Vanhin poika tuli vaihtamaan renkaat autoonsa ja meidän koti on aina hänenkin koti, vaikka oikea oma koti olisi muualla. On onneni, että mieheni on juuri tuollainen kun on. Hän on tullut juttuun vanhimman pojan kanssa heti ensimmäisestä kerrasta lähtien ja poika sanoikin kerran, että meille tuli mies taloon, lausahdus kuvaa tilannettamme hyvin. Meillä on mahdollisuus turvautua turvalliseen ja luotettavaan aikuiseen mieheen, ennen näin ei ole ollut. Ihailen heitä salaa kun puuhaavat yhdessä, ei voi kuin olla tyytyväinen. Se mitä elämä on meillä molemmilla joskus ollut, ei vaikuta elämäämme muuten kuin sen, että olemme henkisesti käyty kova koulu ja osaamme tänä päivänä arvostaa jokaista hetkeä. Niin moni kaveri tai ystävä on lähtenyt oman käden kautta tai kuollut päihteisiin, ettei laskuissa ole enää vuosiin pysynyt. Jokainen kuolema on ollut turha. Nuorimman pojan isän kuoltua muutama vuosi sitten, totesin mielessäni, että nyt liippas jo liian läheltä. Harvoin elämää osaa arvostaa oikein ennen, kuin sen meinaa menettää tai kuolema koskettaa. Monia tilanteita olemme miehen kanssa puhuttukkin, että ihme on, että molemmat elämme vielä. Vaikka menneisyys onkin sellainen harmaa möykky, jota kuljetan elämäni läpi mukana, niin silti minulla on oikeus onneen. Tarinoillani tahdon luoda toivoa heille, jotka ei vielä ole päässeet näin pitkälle toipumistarinassaan. Voin vain sanoa, että olen ollut pohjalla, olen tuskaillut vierotusoireiden, kipujen, valheiden kanssa, aika on ollut vaikeaa, mutta nyt voin vain hymyillä ja sanoa "minä tein sen"! Ja se jos minä selviydyin, niin kuka tahansa voi selviintyä. Mielessäni toivoisinkin, että olisi päivä, kun ihmiset eivät tuomitsisi menneisyyden vuoksi, vaan tajuaisivat, että riippuvaisuus on sairaus ja ihminen, joka on selvinnyt tuon helvetin läpi on aivan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin. 
Eilen ajattelin, kun hermoni oli kuin viulunkieli, että menen sängylle peiton alle ja kuuntelen puolituntia ihan yksin äänikirjaa (Eve Hietamiehen Tarhapäivä) kerettyäni peiton alle, ihmisriippuvainen koiramme Kaapo hiipi päälleni suloisella 40kilon painollaan, nuolaisi naamaani isolla ja märällä kielellään, mitä muutakaan voin sanoa, kuin että olet ihana. (en nuolaissut takaisin) Pääsimme yhteisymmärrykseen, että Kaapo voi kuunnella kirjaa kanssani kun on vain vieressäni. Okei koira rauhtoitettu, kohta oven takaa kuuluu raapimista, äh, nousen avaamaan oven meidän eläkeläis kissallemme Jussille. Siinä samassa Kaapon täytyy hyökätä ahdistelemaan Jussia, jos puhuisi niin sanoisi varmasti, se on minun äiti, elä koske siihen. Tilanne rauhoittuu, koira vieressä ja kissa rinnan päällä, kuluu ehkä kaksi minuttia ja ovi aukeaa jälleen. Sieltä tulee 8vee poikani niin halipula tarpeessa kuin voikaan. Okei, luovutan, sammutan kirjani, rapsuttelen ja halailen näitä kolmea poikaani ja sanon, jospa lähettäs sitten ruuan lämmitykseen. Kyllä tuollaiset omat ajat ovat tässä perheessä luksusta todella. Mieheni ottaakin oman aikansa vanhemman koiramme iltalenkillä joka ilta. Lähtee kirjaimellisesti karkuun arkeamme!
Ihana hetki kotona, kun on hiljaista! Laitoin pienemmätkin pojat ulkoilemaan niin sain pienen tauon päivääni. Luksusta!! Mutta, jospa nyt rupeaisin ruuan tekoon, ettei nyt liian hyvältä tunnu :)
Jottei nyt kaikki ajattele, että ompa sillä ruusuista ja elo kuin kukkakedossa, niin ei se ole, ei tarvitse kateuden tuomaa punaa poskiin nostattaa. Meillä on aivan samat ongelmat, kuin jokaisessa perheessä, uusioperheen tuomat ristiriitaiset tunteet ihan sekaisin päässämme. Tiukkina hetkinä tulee sanottua toiselle päin naamaa ihan jotain paskaa joka heti sen jälkeen kaduttaa. Mutta liittomme on terve ja olemme oppineet, että kaikesta voi puhua. Välillä tekisi mieli sanoa, että tunge se puhuminen sinne minne ei aurinko paista, mutta eih, tiedän, et vaikka asia olisi mikä, mutta kun sen nostaa kissana pöydälle ja molemmat saa sanoa mielipiteensä niin se helpottaa. Meidän ei tarvitse olla aina samaa mieltä asioistamme,emmekä todella olekkaan, mutta meidän täytyy ymmärtää ja arvostaa toisen mielipidettä. Joskus sanonkin, että helvetti, että olen valinnut ukon, joka ei todellakaan anna minulle periksi, vaan pitää omista mielipiteistään kiinni viimeiseen asti, ääägh. Raivostuttavaa, mutta en kyllä sellaista lapatossuakaan kahtoisi, joka kaikkeen vaan myötäilisi, hyi. Vanhin pojistani ja mieheni kun kävivät pojalle auton haku reissulla, ostivat tuliaisiksi suklaalevyt, jotka todella kuvastivat meitä. Minun levyssäni luki jäyhävänkääjä, tuo jäi elämään, olen nykyään aina jäyhävänkääjä. Heidän silmät oli osuneet tuohon levyyn, eikä ollut tarvinnut hetkeäkään miettiä, että olisiko se tuo. Lisäksi arkeamme kiristää läheisten päihdeongelmat ja niiden tuomat haasteet. Joskus sanoin, että elämä on sellaista kun siitä itse tekee, mutta on siinä paljon muutakin. Juuri nuo ulkopuolelta tulevat paineet ja odotukset värittää meidänkin arkea. Samoin kuin esimerkiksi, jotka elävät väkivaltaisessa parisuhteessa. Itse olen kokenut elämää väkivaltaisen narsistin kanssa, tuolloin en saanut päättää edes omasta kehostani. Niin kyllä elämä on monimutkainen matka kivineen ja kuoppineen, jotkut valitsevat viisaammin kuin toiset, toisilla on jo syntyessään geeni riippuvuus sairauteen, aina se elämä ei mene niin kuin suunnittelee.

Mielestäni tämä muusikoiden tekemä kipale tuo jokaiselle toivoa!

https://www.youtube.com/watch?v=z8U9NY5EEzI


Tämän kappaleen myötä toivotan teille kaikille antoisia pääsiäispyhiä, nauttikaa hetkistä ja retkistä 
Aurinkoisin terveisin 
Jenni <3

Viikonloppu vie voimat!!!

Nyt tiistaina on sitten, niin levännyt olo viikonlopun jäljiltä, no ei ole. Pojat notkuvat käsiin nojaten, haukottelevat ja ajatukset liitelee ihan jossain muualla kuin äikän kirjassa, toivon jo, että olisi keskiviikko. Silloin viikko meillä vasta käynnistyy, olemme hiukan hitaasti käynnistyviä. Viikonlopun myöhään valvotut illat siis kostautuvat. 
Tekisi niin mieleni vetää villasukat jalkaan ja käpertyä sohvalle, mutta ei, kotikoulu ja ruuanlaitto odottaa, siinä sivussa elukoiden ruuat, pyykit ja tiskit. Tänään en imuroi, sen olen päättänyt, pölyt ei katoa mihinkään vaikka ne imuroinkin vasta huomenna. Täytyy jossain kohtaa muistaa myös oma jaksaminen, tähän on opeteltu vuosia. Vasta masennuksen kautta ymmärsin, että kohtelen itseäni väärin, vaadin itseltäni sellaista mikä sai minut kulumaan loppu. Siitähän kärsii koko perhe jos vanhemmat eivät jaksa, joten nyt harjotellaan taukojen pitämistä ja armollisuutta itseään kohtaan. Luulisi sen onnistuvan tuosta noin vain, mutta olen vähän sellainen, että teen nyt vielä tämän ja sitten huomaankin useamman tunnin kuluneen ilman taukoa. 
Keskiviikkona arki hommiini tulee koulu ruokien haku koululta, erittäin hyvä päätös kaupungilta. Ikävää ajatella, että suomen hyvinvointivaltiossa on nälkää näkeviä lapsia, joille ei  vanhemmat tarjoa lämmintä ruokaa kun rahat menee päihteisiin, pelaamiseen tms.
Vaikka on väsynyt ja tekisi mieli hautautua vällyjen alle, ei auta. Jostain täytyy etsiä jotain positiivista ja ryhdistäytyä. Tällä kertaa silmäni osuvat Mietteitä maalta sivustolle ja siellä runoon, joka oli kuin tästä päivästä!

Tänään täytän päiväni,
pienillä ilon hippusilla,
ammennan sylin täydeltä
valoa ja hymyä,
joka syntyy lasten naurusta,
koiran katseesta, räystäiltä tippuvista pisaroista
ja 
kuulethan kuinka ne
kuiskivat keväästä
kauniimmasta ajasta.

Näin päivään on ammennettu hippunen positiivisuutta ja sen voimalla jälleen mennään "kurja" tiistai päiväkin. Itse olen tietoisesti jättänyt väliin uutiset ja korona lähetykset, ahdistun niistä vain turhaan, mies kertoo asiat  mulle lyhyesti ja vain asian, turhia lietsomatta. 
Huomaa todellakin, että on tiistai. Pojan olisi pitänyt olla jo 9 aikaa puhelin kourassa lukemassa luokkakaverille äikän kirjan tekstiä, mutta mehän nukuimme vielä tuolloin, siis jälleen onnemme ohi! Onneksemme kaverikin oli nukkunut! Näin sitä päivää taas taaplataan käyntiin ja läksyt tehdään melko sumuisessa tunnelmassa.
Tämä viikko onkin ihana kun on vain neljä päivää koulua ja töitä, iskäkin kotona jopa neljä päivää, ensimmäistä kertaa vuoteen. Katsotaan nyt, kuinka olemme maanantaina toistemme kurkuissa kiinni. Olemme tottuneet siihen, että iskä käypi töissä ja minä hoidan pojat ja kodin, sitten kun olemmekin useamman päivän 24/7 se käypi hermoon, ei saakkaan tehdä omaa tahtia hommiaan. Kihlatullani Juhalla on ad/hd joten kun sovitaan, että huilataan puoltuntia sohvalla, sen persaus nousee viiden minuutin jälkeen ja nauraa jo itsekkin ku ei voi vaan olla (naurua). Hänen ad/hd ja minun erityisherkkyys on kyllä melkoinen paketti. Toinen ei edes huomaa ad/hd höyryissään, että minä olen mököttänyt jo 10minuuttia sohvalla, lopuksi kumpikaan ei muista mistä möksähin, jälleen naurua. Arjessamme pääsemme pitkälle huumorin avulla ja ajattelemalla, että miten huonosti asiat voisi olla.  
Piti käydä ulkona kuuntelemassa hetki linnunlaulua (koiran haukuntaa) ja puron solinaa (lasten kirkumista), jotta jaksaa taas loppupäivän. Perheen puput Niilo ja Karpo asustavat vanhassa kanalassa, jossa heillä on monta neliöö ulkotarhaa ja sisätilaa. Kevät on heidänkin osalta ihanaa aikaa, kun pakkaset rupeavat olemaan ohi, sisällä kasvaa ohraa ja herneen versoja jo heille, ennen, kuin saa luonnosta. Ja niin sain tänäänkin heiltä iloloikkia kun salaattia heille vein. Jokainen lemmikki vie aikaa päivästä, mutta ne antavat takaisin niin paljon, että sitä ei voi edes kuvitella. 
Taian alkaa vääntää ruokaa jo huomiselle, kun vanhin poika tulee vahtimaan pikkuveljiään huomiseksi, niin olisi muutakin tarjota kuin nuudeleita. Saa nähdä kuinka 19vuotias vetää kotikoulun läpi ;) 

                            
Palataan
Aurinkoisin terkuin
Jenni

Poikkeustila, kotiopetus

Keväisen tuulahduksen terveiset

Auringon paistaessa keittiön ikkunasta sisään, aherran poikien kanssa koulu tehtävien parissa. Tästä tuli todellakin erilainen kevät. Aiemmin ajattelin, että ensimmäinen kevät uudessa kodissamme, nyt mietin, että mitäs nyt.  Keittiöstämme on tullut 2-3 luokkalaisen luokkahuone ja minusta koti opettaja. Suurin osa koulupäivistä sujuu hyvin ja pojat jaksavat keskittyä, mutta välillä omatkin voimat ovat vähissä. Mutta sillä, että saamme olla yhdessä omassa kodissa onnellisia, vie aika pitkälle. Se, että elämme normaalia perhe elämää on  meille, kuin lottovoitto, näin kun ei aina ole ollut.

Ketä olemme; 

Äiti ja isä

Piakkoin neljänkympin saavuttavia huumorintajuisia vanhempia, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi ja joille lapset menevät miltei kaikessa itsemme edelle, tahdomme tarjota lapsillemme hyvän, rakastavan ja turvallisen kodin. Olemme eläneet elämän nurjankin puolen, joten se tavan tylsä arkikin on meille lottovoitto. Kaija Koon sanoja lainatakseni "Jotkut ei kadu mitään, minä kadun, kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun" Siinä melko lyhyesti mieheni ja minun menneisyys.

Olemme uusioperhe toinen lapsista on minun biologinen ja toinen taas mieheni, 19vuotias vanhin pojistani asuu jo omillaan.

Tahdomme, että olemme vanhemmat, joille on helppo kertoa niin huonot kuin hyvätkin uutiset. 

Pojat 

ovat 8- ja 9vuotiaat he tykkäävät pelata videopelejä ja Pokemon go;ta.
Toinen tykkää sählystä ja toinen partiosta, pojat ovat kuin yö ja päivä, niin erilaiset, meillä on onni saada kasvattaa heidät yhdessä ja oikeasti arvostaa jokaista heidän luonteenpiirrettään, vaikka juurikin ne saa varsinkin minut, välillä hulluuden partaalle. Toinen tahtoo leivälle tomaattia, toinen kurkkua, toinen  tahtoo vaaleen leivän ja toinen tumman...koskaan ei voida mennä kultaista keskitietä ja olla vain samaa mieltä asioista,huoh!

Lisäksi meillä on lemmikkejä useampia, niihin varmasti tutustutaan tarkemmin kirjoituksissani.

Olen mielinyt kirjoittaa jo kauan arjestamme, mutta se on vain jäänyt, nyt otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin :)
 Tiedämme ettei uusioperheen elämä ole todellakaan sitä tappavan tasaista arkea, se on suurien tunteiden vuoristorata ja oppipolku, jossa jokainen välillä tuntee itsensä ns.huomaamattomaksi ja ulkopuoliseksi.
Tällainen  sekametelisoppa me mielestämme olemme.


Nyt meidän perheessä on uusia ja outojakin tuulia, kun pojat siirtyivät koronan vuoksi kotiopetukseen!
Iskä käy töissä normaalisti ja me poikien kanssa aloitamme päivän aamupalalla, sitten vuorossa tänään onkin matikkaa satalukujen kertausta, kehun kuinka hyvin ne sujuvat. 9-vuotias etsii netistä säätietoa tehtäväänsä varten, joka paikassa kirjoitetaan koronasta. Sanoin, että ohittaa nuo uutiset ja keskityy säätietoihin. Mielestämme uutiset tällaisessa tilanteessa ei kuulu lapsille. Me kerromme tarvittavan tiedon, näin ehkäisemme ahdistuneisuutta, kuoleman palkoa ja hysteriointia. Itsekkin jätän suurimman osan uutisista lukematta, suojelen itseänikin, ahdistun turhaan. Olen sairastanut masennuksen, joten en tahdo ruokkia tuota tummaa vettä itsessäni. Ahdistun herkästi ja pahat/huonot asiat rupeavat pyörimään päässäni liikaa ja tulevat uniin, joten tässä vaiheessa vedän käsijarrusta, jotta juna pysyy raiteillaan.
Poikien läksyt etenevät rauhallisessa ilmapiirissä joten päätän tässä välissä, päästää koirat pihaan juoksemaan ja laittaa pyykit koneeseen. Sen, että alakertaan kerkeän niin toinen pojista jo hihkaisee "en osaa äitiiiii", pyykit nopeasti koneeseen ja pikainen pyrähdys takaisin ylös. Aineet ovat vaihtuneet vuorossa äidinkieli ja englanti, hyvää preppausta itselleni englannissa. Englannissa suomennetaan kappaletta, itseäni huvittaa, kun osan sanoista 9vuotias osaa paremmin kuin itse, minullahan aikoinaan olikin pitkä ruotsi ja siksi tänäkin päivänä englannin kielen taito on heikko, harmi.
Äidinkielessä nk ja ng äänteet siihen opettaja laittaa liitteeksi kevennyksen, se tulikin jo tarpeeseen.
https://youtu.be/TOu1T7fZGNg

Tässä pitäisi rueta ruuankin laittoon. Tänään jauhelihakastiketta ja spagettia, poikien lemppari, itse jos päättäisin laittaisin kastikkeeseen paljon tomaattia ja paprikaa, no ei voi laittaa, kun ei maistu molemmille pojille, mielessäni ajattelen, "taas tätä tylsää kastiketta", mutta pääasia pojat tykkää ja mahat täyttyy. Ruoka pöytään ja ruoka katoaa kattilasta äkkiä, jäi minullekkin onneksi vähän.

Nyt olen ansainnut olla selälläni puoli tuntia, pojat menee huoneisiinsa pelien maailmaan. Näin kotiopetuksen aikana pelimaailma on miltei ainoita tapoja pitää yhteyttä kavereihin. Mielestäni on upeaa, että he voivat pelatessa jutella kavereille, jotta eivät ihan eristyksissä olisi. Ja kuinka paljon olen huomannut pelimaailman tuovan hyvääkin poikien elämään, englannin oppiminen pelien kautta on helppoa ja myös kivaa.
Sen, että kerkeän sohvalle selälleen, nostaa koirat metakan, eiku ylös ja komentamaan niitä, välillä niin turhauttavaa. Nyt jos hetki hiljaisuutta, iskä onkin kerennyt jo torkahtamaan. Pitkälleni ruettua päässäni pyörii, imurointi, kanien ruokinta, pyykit kuivuriin ja toiset koneeseen, astianpesukoneen tyhjäys, kuinka tässä sitten lepäät, eikun ylös ja pyykille.

Tätä se on, melkoista paletin pyörittämistä :)