Oma kokemusasiantuntijuus, mitä se on?

Olen törmännyt pari kertaa ihmisiin, jotka sanoivat, "ryyppäämällä ja pillereilläkö olet itsellesi töitä saanut, että pitäsköhän minunkin" En voinut uskoa, että minulle oikeasti noin sanotaan. 

Ei en saanut tätä titteliä ihan niin helpolla...

Minähän olen sairas ihminen, en ole omasta halustani addikti, se on niin syvällä. Noita sanojani miettiessä mietin itsekseni, mitä kaikkea minun piti kokea, jotta tänä päivänä voin sanoa itsestäni ylpeänä, että olen oma kokemusasiantuntijaksi.

Nuorena jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kuvittelin sen olevan vain, minun vikani, näinhän tietyt aikuiset olivat minulle sanoneet ja näinhän tekijäkin minulle uskotteli. Tuolloin en ymmärtänyt, kuinka sairas ihmisen täytyy olla, jotta tekee jotain tuon kaltaista kasvavalle nuorelle. Ihminen joka teki väärin, pääsi, kuin kissa veräjästä. Yritin unohtaa asiaa koko nuoren elämäni, mutta koskaan se ei onnistunut. Päihteitä käyttämällä sain rauhan mieleeni, joskus alkoholi/pilleri pöhnässä olin todella aggressiivinen, purin tuota kautta omaa pahaa oloani. 

Terapiaa kokeiltiin, olin pitkillä sairaslomilla peruskoulun jälkeen, oman jaksamisen vuoksi. Terapia tyssäsi toiseen kertaan, kun psykologi sanoi tuntevansa vanhempani. Tuolloin ajattelin, etten todellakaan tahdo tätä kaikkea painolastia vanhempieni harteille, että minun on vain jatkettava itsekseni. Vaikka vaitiolovelvollisuus hänellä olikin, niin ajattelin, että vanhempani saa kuulla pahimmatkin oloni, se ei käynyt. Perheeni oli hyvä ja turvallinen kaikin puolin. 

Tuossa usvassa päädyin suhteeseen väkivaltaisen narsissin kanssa. Yritin itse käydä päivittäin töissä, siellä minulla oli toinen elämä, turvallisia ihmisiä. Sitten poikaystäväni sai päähän, että, kun ei saanut minua päivällä kiinni, niin hän tuli työpaikkani käytävälle minua ahdistelemaan ja kiristämään. Aina hänelle piti olla rahaa tai muuta tarjottavaa. Jos ei ollut antaa, niin turpaan tuli illalla, mutta sehän oli sitä normaalia...

Kolme vuotta kärsin tuossa suhteessa, monesti kuvitellen, että kuolen tänään. Itsemurha ajatuksia minulla ei ollut, en halunnut vanhemmille sitäkään taakkaa kannettavaksi. 

Muistan, kuin eilisen, rappu käytävässä täristen yöpuvussani minua revittiin asuntoon ja kohta taas heitettiin betoni rappusiin, kuin roskan, siinä ei ihmisarvo paljon päässyt kasvamaan. Monesti toivoin, että menettäisin tajuntani. Vasta, kun kädestäni suihkusi verta, heittely ja hakkaaminen loppui. Ambulanssiahan ei saanut soittaa, joten kättä vaan pakettiin. Se, kuinka hän luikerteli ja sai aina vaan anteeksi, oli sitä hänen suurinta sairauttaan, narsisimia. Sairaan kiero ja sairas mieli. Jollakin tavalla uskoin ihmisistä kuitenkin hyvää, joten ajattelin hänenkin parantuvan. 

Mutta ei.

Kolmen vuoden jälkeen iloitsin vapaudestani, kuvioihin tuli muutkin päihteet, niiden turvin jaksoin bilettää yötä myöten, aamuun saakka. Jälleen löytyi turvallinen päihdepöhnä, jossa pystyin unohtamaan kaiken.

https://www.youtube.com/watch?v=xA9FemhbDiQ

Siitä arvelin, että elämäni alkaa, mutta olin jo jäänyt koukkuun aineisiin ja siinä sitten mentiin päivä kerrallaan kohti helvettiä...

Elämäni heräsi henkiin saadessani maailman suloisimman pojan. Tahdoin olla hänelle äiti, jota suojelen kaikelta pahalta. Ja sitä todellakin sain olla. 

Kohta tämä pieni täyttää 20vuotta ja saan olla ylpeä hänestä. Hänestä kasvoi upea nuori mies!

Tuon jälkeen koin useamman keskenmenon, joka vei toisen lapsen ajatusta kauaksi minusta. Olinko edes nainen. Kaikki, mikä liittyi vauvoihin satutti minua vuosia.

10vuotta ensimmäisen pojan syntymästä sain toisen, jälleen suloisimman pojan. 

Minun pojat💗💗

Perhe arkemme oli ns.normaalia, mutta se oli höystettynä päihdeongelmilla. Selviäkin jaksoja elin, mutta tunteiden käsittely oli minulle, niin kaukainen ajatus, joten tuli sitten nollattua aina päätä, niin ilossa, kuin surussa.

Kolmekymppisenä yksinhuoltajana, kahden lapsen kanssa, elämä testaili minun vahvuuttani. Masennuin. 

Masennuksesta kärsin vuosia, ennen kuin ymmärsin kertoa äidilleni, että minulla ei ole kaikki hyvin. 

Luulin, että se on sitä normaalia olotilaa selvinpäin. Onnekseni sain lääkityksen. Terapiani alkoi vasta vuosia myöhemmin, kun itse tahdoin selvittää miksi minä masennuin.

Lisäksi olen seurannut viereltä läheisen päihdeongelmaa, myös joutunut aitiopaikoille, kun mieskaveri jonottaa korvaushoitoon ja meinaa hoitoon pääsyn aikana vajota liian syvälle, olen nähnyt niin läheltä tuon subutexin kirouksen katukaupassa, ettei lähemmäksi enää pääse. Kaiken tämän lisäksi olen käynyt kymmenissä hautajaisissa saattelemassa ystäviäni viimeiselle matkalleen. 

Nuorimman pojan syntymän jälkeen jouduin hyvästelemään rakkaat ukin ja mummon, lisäksi rakkaan ystäväni, poikani kummin menetin myös. Tuolloin elämä tuntui epäreilulta. 

Viitisen vuotta sitten, nuorimman pojan isän kuoltua, rupesin pohtimaan, että nyt mennään jo liian läheltä. Milloinka on minun vuoro, jos en lopeta tuota touhua. 

Tuolloin sain elää terveessä parisuhteessa, jossa olen onnellisesti vielä tänäkin päivänä. Siitä rakkaudesta sain niin paljon potkua, että oli aika hyvästellä kaikki se paska. 

Lisäksi minusta tuli vielä kolmannen pojan bonus-äiti, joten ajatukset kolmannesta lapsesta, toteutui melko yllättävästi, ilman kakkavaippa rumbaa.

Minun pojat💗💗💗

Vaikka tänä päivänä elän täysin normaalia uusperheellisen arkea niin, koskaan en tule unohtamaan ystäviäni noissa porukoissa, enkä ainoatakaan nyrkin iskua tai mitään muutakaan menneisyydestäni, koska se on osa minua, se on kasvattanut minut tällaiseksi, mitä tänä päivänä olen. Olen hyväksynyt menneisyyteni ja oppinut elämään sen kanssa, vuosien työ on takana, mutta elämä edessä. 

Kävin myös koulutuksen kokemusasiantuntijaksi, joka auttoi minua vielä lisää,ymmärtämään vieläkin paremmin menneisyyteni!

Sitä on oma kokemusasiantuntijuus minun kohdallani!!!

Omaa tarinaani kertomalla toivon tuovani, edes yhdelle ihmiselle tunteen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tai ,että juttuni toimisi vertaistukena jollekkin toipuvalle. 

💗Muistakaa rakastaa💗

              Jenni 

 

Kun tuo harmaa sumu täytti pääni...masennus!!!

Tämän tekstin omistan kaikille heille, joilla tavalla tai toisella on ollut ongelmia oman mielen kanssa. 

Itselläni masennus sai alkunsa lapsen syntymän jälkeen, se ei ollut synnytyksen jälkeistä masennusta vaan ihan normi masennusta, joka vei voimat ja mielenkiinnon elämään. Tuon masennuksen kanssa käsikädessä kulkien pienetkin asiat tuntuivat suurilta. Elämäni päihdeongelmaisena yksinhuoltajana ei hampaita naurattanut. Yksinhuoltajaksi ryhdyin täysin omien voimavarojeni vuoksi. En voinut enää kannatella toista päihdeongelmaista aikuista ihmistä rinnallani. Tuolloin ainoa syy, oli jatkaa, omat lapset! Olen heille elämäni velkaa!!!

Neuvolassa minua alussa moitittiin siitä, kun olin väsynyt. Tuosta syystä harvoille ja valituille uskalsin edes kertoa, kuinka masentunut olin. Omalla lääkärillä käytyäni sain lääkityksen, mutta en hoitoa. Itse olen tätä ihmetellytkin, että hoidetaan lääkkeellä, mutta ei selvitetä miksi masennuin ja ehdoteta jatkohoitoa. Lääkitys auttoi onnekseni, että ne pahimmat jäävuoren huiput jäivät pois, eikä sinne pohjamutiinkaan tarvennut lähteä rypemään, mutta se oli jonkinlaista selviytymistä päivästä toiseen. Lääkityksestäkin olin aluksi sitä mieltä, että kyllä minun pitää kestää ja jaksaa oma elämä ilman lääkitystä. Olinhan vahvojen naisten sukua...vahvuus kääntyikin heikkoudekseni, ennen kuin tajusin, että vahvuutta on juuri se, että  myöntää heikkoutensa. 

Lapsistani olin todella ylpeä ja onnellinen. Niin kuin tänäkin päivänä, mutta eihän sekään tietenkään masennustani pois vienyt. 

Vuosia kuuntelin toistuvasti sitä, että ryhdistäydy, nouse ylös, vihonviimeisiä sanoja joita tahdoin kuulla. Vuosia myöhemmin pääsin oikeanlaiseen hoitoon, minua kuunneltiin ja ymmärrettiin ansimmäistä kertaa elämässäni, eikä se ollut millään tavalla minusta kiinni, että juuri minä sairastuin. Vihdoinkin henkinen selkäreppuni oli tyhjennetty ja annettiin lupa sairastaa. Tuota kautta pääsin myös päihdehoitoon, vaikka tuolloin ekana ajattelinkin, että se on pelkkää kyttäämistä, ennen, kuin ymmärsin, että kaikki tekemäni virheet oli vain minusta kiinni. 

Kukaan, joka ei itse ole masentunut, ei tiedä mitä kaikkea ihminen käy läpi masennuksensa vuoksi. Häpeä ja syyllisyys on vain pieni pintaraapaisu, niistä tunteista joita käymme läpi. Vierellä kulkijan on turha sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, kun asia ei niin ole. Jokainen kokee ja tuntee eri tavoin, toiset vahvemmin kuin toiset. Jos olisin tiennyt jo nuorena aikuisena, että olen erityisherkkä, olisin osannut ehkä ymmärtää itseäni paremmin. 

Tänä päivänä osaan kuunnella itseäni ja tiedän, kuinka pystyn välttämään sen, että kulutan itseni puhki. Paljon olen jättänyt myös ihmisiä taakseni, sen vuoksi, että itse voisin voida paremmin. Ilman rinnalla kulkevaa kihlattuani ja upeaa perhetyötämme, en olisi oppinut koskaan pitämään itsestäni huolta. Tänä päivänä osaan arvostaa itseäni ihmisenä, aivan eritavoin, kun nuorempana. Minun ei tarvitse kelvata kaikille, kunhan olen itse sinut kanssani!

Muistakaa rakastaa

💓Jenni💓

Pyhäinpäivän mietteitä

Näin pyhäinpäivänä muistelemme pois menneitä ystäviämme, sukulaisia, läheisiä, tuttuja. 

Itselläni muistettavien lista on pitkä ja tuskainen. Liian moni on lähtenyt liian aikaisin, joko päihteiden vuoksi tai päihteisiin. 

Nuoret ihmiset, joilla oli vielä elämää koettavana, niin paljon ja maailmalle niin paljon annettavaa. Heille kaikille minä sytytän kynttiläni. Noita turhia kuolemia on liikaa ja siksi ongelmista täytyy puhua, eikä vaieta! Heitäkin osaa olisi voinut auttaa, jos olisimme olleet rehellisiä edes itsellemme. Tuo katala valheiden maailma, päihdemaailma opettaa ihmisen siihen, että valehtelee itselleenkin saati ihmisille ympärille. 

Ihminen ei tee sitä tyhmyyttään eikä varmasti uhallaan vaan oikeasti hän on sairas. Tämän, kun jokainen ei- päihdeongelmainen ymmärtäisi asiamme olisivat helpompia. Osassa perheissä käyttäjää syyllistetään ja syytetään tekemisistä toisissa perheissä nuori opetetaankin jo kotona siihen valhe maailmaan. Tuo päihdeongelmainen tarvitsee tukea, ei rahaa!!! Ruokakassi on hyvä apu, mutta suora rahan antaminen on oikeasti, seuraavan satsin maksamista, eli auttaja toimiikin käytön mahdollistajana!!  Käyttäjä osaa keksiä mitä ihmeellisimpiä selityksiä, jotta saa rahaa lypsettyä!!! He eivät ajattele todellakaan sitä huomista päivää, kun tajuaa, että taas tuli kusetettua sukulaista tms. Tuohonkin huonoon omaantuntoon vejetään pää sekasin, kaikkihan ei edes tunne tuota huonoa omaatuntoa. 

Itselläni ystävien kuolemat viereltä saivat minut tajuamaan, että itseni on käännettävä kelkka täysin. Onnekseni tuolloin vierelläni oli ihminen, joka tahtoi tehdä muutoksen kanssani. Omassa päässäni yritän ystävieni kuolemat hyväksyttää sillä, että he olivat valmiita uhrautumaan, jotta minä saan kasvattaa lapseni. Ei ollut minun vuoroni! Tuo on todellista ystävyttä. He olivat maanpäällisiä enkeleitä, luonani en saanut heitä pitää pidempään, mutta jokaiselta olen elämääni jotain oppinut ja tänä päivänä voin pikkuisen hymyillä, kun muistelen heitä! 

He ovat elämässäni aina!!! Sydämessä!!

Häävieraita miettiessäni,

miltei listaan heidät vieraiden joukkoon, tiedän heidän olevan tuolloin paikalla💓

Terveiset sinne taivaisiin

https://www.youtube.com/watch?v=wRujrisDwZg

Muistakaa rakastaa

💓Jenni💓

Kun nuorta kiinnostaa päihdetaustani

 Työssäni nuorisonohjaajana miltei päivittäin törmään nuoriin, jotka kummastelevat mitä kaikkea olen käyttänyt ja kokenut. Näistä asioista haluan olla heillekkin avoin ja kertoa niiden päihteiden nurja puoli. 

Moni voi ajatella, että selvisihän se tuokin niin miksi minä en! Asia ei vaan ole niin mustavalkea. 

Itse olen pinnistellyt 20vuotta päihteiden kanssa, rinnalle, kun sain masennuksen se on ollut melkoinen kombo hoidettavaksi. Itse en nähnyt päihteetöntä elämää edes vaihtoehtona, koska mieleni oli jo niin kulminoitunut päihteidenkäyttäjäksi. Aamun ensimmäinen ajatus useimmiten oli mitäs tänään, se oli kuluttavaa, jos sinulla ei sille päivälle ollut mitään, niin kärsit vierotusoireista, soittelit kaikki ns. ystävät läpi, lähetit kymmeniä tekstiviestejä jos jostain jotain sais...harvoin sellainen ystävä vastaan tuli, että "hei mä tarjoon." Kun raha ei tuolloinkaan puussa kasvanut, sitä piti jollakin tapaa säätää, sitäkin. Huonoina hetkinä teki mieli antaa periksi, mutta onnekseni omat lapseni pitivät minut elämässä kiinni, enkä missään nimessä halunnut heidän kärsivän. 

Se valheinen päihdemailma, se tuhoaa monia ihmismieliä. Kehenkään et voi luottaa 100% et edes itseesi, kusetat itseäsi joka päivä ajattelemalla, etten ole koukussa minä hallitsen käyttöäni, ja paskat sanon minä. Vaikka ihminen, kuinka yrittää elää aineiden yläpuolella se ei sitä ole. Kerran kun aineet saa sinut koukkuun, siinä olet aina altavastaaja niin kauan, kun vierottaudut ja hoidat itsesi kokonaiseksi. 

Jossakin tekstissä viime viikolla; "Ihmistä ei saa ehjäksi, jos se on hakattu palasiksi, mutta siitä saa kyllä upean mosaiikin" Mielestäni tuo oli osuvasti kirjoitettu!

Senkin jälkeen, kun olen jättänyt päihteet joudun ravistelemaan itseäni ja muistuttamaan omasta jaksamisesta, töiden kuormittavuudesta, hyvinvoinnistani miltei päivittäin, koska tiedän, että jos en pidä mieltäni kunnossa, olen askeleen lähempänä retkahdusta. Väsyneenä ja kuormittuneena sen rajan ylittäminen sumenee. Niin kävi viimeisenkin retkahdukseni kanssa. Olin tuolloin masennus kierteessä, väsymykseni ja kipuni hallitsivat minua täysin. Siihen vielä väärä paikka, väärä aika ja väärä tuttu, joka uskotteli minulle, että voinhan ihan kipuihin jotain ottaa, siitä se sitten lähti. 

Koskaan en voi sanoa, että olipa hienoa ja upeeta vetää pää sekaisin. Siihen liittyy paljon myös häpeän tunteita, joita jouduun miettimään päivittäin, eikä se parantanut jo valmiiksi masentunutta mieltäni lainkaan. 

Useina päivinä tahdoin pään sekasin siksi, että yö jossakin rapussa ei tuntuisi niin pelottavalta. 

Se oli sellaista henkistä peliä koko ajan. 

                        EN SUOSITTELE KOKEILEMAAN

Muistakaa rakastaa

💓Jenni💓

Kun lapsi puhuu kuolemasta...

Ne hetket, kun erityisherkkä 9vee sanoo haluavansa kuolla, vereni seisahtuvat, kyynel hakee paikkaansa silmäkulmassa, hengitykseni vaikeutuu, tuntuu kuin kurkussani olisi omena pahanolon tunne tulee niin syvältä. Sitten havahdun ja skarpaan, minä en saa lyyhistyä, minun täytyy pysyä vahvana lasteni vuoksi. 

lapsi ja lintu 

https://www.youtube.com/watch?v=qc5lPGtC1tg

Tiedän niin sen tunteen, kun lasta ahdistaa ja olo on hankala. Milloin koskee jalkaan, milloin käsiin, milloin päähän. Lapsen on vaikea hahmottaa omaa ahdistustaan ja siksi ne tuntuvatkin lapsella erilaisina kiputiloina. Nyt jälkikäteen ajateltuna, olisihan minun pitänyt ymmärtää jo aiemmin pojan vaikeaa oloa, kun kipuja on ollut kauan, mutta se on niin jossittelua, että unohdetaan se nyt kokonaan. Pojan elämässä on sattunut niin paljon pienestä iästä huolimatta. Hän menetti biologisen isänsä tapaturmaisesti noin neljä vuotta sitten, hän oli tuolloin niin pieni ettei osannut asiaa käsitellä, vaikka hän kävikin perheneuvolassa juttelemassa. Vuosi sitten, kun muutimme 50kilometrin päähän vanhoista tutuista kavereista ja ympäristöstä, pojan olo sai ääripäänsä. Koulussa turhautuneena opettajalle tuli vi...... huudettua, pahan olon pahentuessa sai raivokohtauksen, jonka jälkeen oli ihmeissään mitä on tehnyt ja sai paniikkikohtauksen. Äitinä lapsen tällainen pahaolo jäytää luissa saakka!!!

Koululta pyysimme apuja jo viime talvena, koulukuraattori sanoi, ettei kuulu hänelle, oljenkortena oli koulupsykologi, mutta hänkin sanoi, ettei kuulunut hänelle...olimme tilanteessa niin yksin!!!

Sen tiesin, että apua poika tarvitsee ja pian. 

ihme ja kumma 

https://www.youtube.com/watch?v=F6e2iBeLxr0

Perheneuvolan asiakkuutemme oli jo vanhentunut. Sitten varasimme omalle lääkärille käynti ajan ja hän onneksemme kirjoitti lähetteen lasten psykiatrian poliklinikalle. Nyt olemme siellä avopuolen tutkimusjaksolla, eli käymme keskustelemassa pari kertaa kuukaudessa ja muutaman kuukauden päästä on hoitopalaveri, jossa lääkärin kanssa mietimme jatkoja.  

Vanhemmilta, varsinkin itseltäni erityisherkkänä tämä vaatii ponnistelua ja uskomattomia voimia, jotta itse pysyy kasassa ja turvallisena aikuisena lapsen rinnalla. Onnekseni kihlattuni on itselleni järkähtämätön tukipilari, unohtamatta veljeä, äitiä, ystävää ja mummoa. Onni on läheiset 💓

Tämän tekstin kirjoitin, jotta vanhemmat samassa tilanteessa, eivät häpeilisi ja jäisi yksin, vaan hakisivat lapselle apua. 

Muistakaa rakastaa

💓Jenni💓

Syksy tuo aina paljon jotain uutta...

 Usein sorrumme masentelemaan, kun syksy koittaa. Kihlattuni on opettanut minua nelisen vuotta näkemään kaikessa jotain hyvääkin. Siksi näin syksyn tullen olen ruennut ajattelemaan, että se on, kuin uuden alku, kesän vihreys vaihtuu uskomattomiin väriyhdistelmiin, pimeys ja kynttilät tuovat lisää kauneutta tähän vuoden aikaan. Muutamia vuosia sitten masennuin usein syksyisin, mutta en enää. Se on vaatinut itsensä tutkiskelua ja kuuntelua useita tunteja. Tänä päivänä tiedän, kun huonompi ns.aalto on tuloillaan, silloin tiedän, että nyt täytyy hiljentää tahtia. Masennukseni kun pahenee juurikin silloin, kun unohdan itseni. Nyt uskon ymmärtäväni, että jos en huolehdi itsestäni niin siitä kärsin minä ja läheiseni. Olen ihminen, joka tekee esim.töitä uupumiseen asti ja sitten ollaan niin poikki, ettei kykene töihin ja siitä lähtee jälleen oravanpyörä pyörimään 😕

kaija koo hullut päivät

https://www.youtube.com/watch?v=hBh395fKeKk&list=PL8ZIZiw2rYubmVgkoY3SWqa-WEpkeScch

Itseni on ollut vaikea pysähtyä ja tyhjentää ajatuksiani, koska ennen pään on nollannut aina päihteillä. Tuon tilalle oli hankala rueta etsimään eri keinoja. Siinä sivussa oli pakko rueta tulkitsemaankin noita tunteita. Ennen sitä otti pillerin niin murheeseen, kun juhlaankin. Koskaan ei tarvinnut käydä kipeitä tunteitaan läpi vaan pystyi ne aineilla turruttamaan, unohtamaan. En edes psykologin juttusilla halunnut olla rehellinen omasta olostani ja käyttämistäni aineista, koska huoli siitä, että lasten kotona oloon puututaan lastensuojelun puolelta, tuolloin en ollut  valmis ottamaan apua vastaan. 

Tuo muuri lastensuojelun täytyisi saada katkeamaan jo nuorien päihdeäitien ja isien kohdalla. Että he ovat tukena ja kulkevat mukana vaikeina aikoina, niin, että he saavat pitää lapsensa kotona erilaisten tukien avulla. Tämän vuoksi synnytysosaston sosiaalityöntekijän täytyisi olla todellakin pitkän ammattitaustan omaava ja työskentelevän aidosti päihdeperheiden puolesta. 

Sosiaalityöntekijähän tapaa perheen tai äidin synnytysosastolla lapsen syntymän jälkeen, ennen kuin perhe kotiutetaan. Mielestäni tuota suhdetta olisi syytä vahvistaa jo raskauden aikana, kun käydään äitiyspolilla. 💏

Atomirotta piru olkapäällä

https://www.youtube.com/watch?v=70j69Bpheds

Tämä syksy on tuonut todellakin jotain uutta perheeseemme. Aloitin itse uudessa työpaikassa, josta olen vain unelmoinut!  Ennen en uskonut omiin kykyihini, vahvuuksiini tai osaamiseeni. Onnekseni olen saanut todella ihania ohjaajia ja oppinut heiltä todella paljon siitä, että itsestään voi oikeasti olla ylpeä ja omiin taitoihin saa ja pitää uskoa. Tätä vahvisti etenkin Kulttuuripaja Luoteen vartaisohjaaja koulutus ja ryhmien suunnittelu ja vetäminen. Kihlattuni kanssa usein siitä puhummekin, kuinka elämme tänä päivänä omaa unelmaamme. Tämän vuoksi suosittelen kaikkia unelmoimaan suuresti! Jos kuitenkin tuntuu, että syksy masentaa ja tuntuu kuin voimat ei riittäisi mihinkään niin voihan sitä vetää aamulla villasukat jalkaan, kömpiä sohvan nurkkaan, nauttia suklaata ja nauttia elokuvasta, ladaten akkuja, huomenna päivä voi olla jo valoisampi!

Atomirotta Älä huoli tyttö

https://www.youtube.com/watch?v=MWKnIIUOs4s

Valoa pimeyteen kaikille ✨

Muistakaa rakastaa 

💓Jenni💓

Kesän kulkiessa syksyyn

 Ensimmäinen käynti lasten psykiatrian poliklinikalle lähestyy! Erityisherkkä 9vuotias poikamme oireilee muuton ja koulun vaihdon vuoksi! Viime talvi ollaan räpiköity miltei yksin eteenpäin, koululta ei saatu mitään tukea! Asia ei kuulema kuulunut psykologille eikä sen enempää kuraattorille, vaikka suurimmat ongelmat olivat koulussa. 

Onnekseni osasin avata suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain lastensuojelun työntekijät pitämään puoliani. Koulussa vissiin ajateltiin, että tässä nyt ei voi olla muusta kyse kun ongelmat kotona, koska lukeehan meidän teksteissä kuntoutunut narkomaani... Yritin pitää kovasti puoliani keskustelu ajoilla. He (ope,rexi ja apuope) ihmettelivät koululla, kuinka väsynyt olen kun purskahdan itkuun. Kyllä todellakin olin väsynyt, mutta olin väsynyt siihen, kuinka jälleen menneisyys kummittelee ja kuinka he aikuiset ihmiset eivät uskoneet vilpitöntä sanaani. Nyt vihdoinkin ymmärsin, kuinka tärkeä minun on ollu todistaa päihteettömyyteni sadoilla eri kusi testeillä ja että tästä on ihan mustaa valkoisella. 

Minä toivon, että opettajan vaihdos on hyvä ponnahduslauta pojallemme parempaan huomiseen. Hänen tapansa toimia ei ole niin jyrkkä kuin aiemman. Kuulimme poikamme kanssa joka keskustelussa siitä, kuinka muu ryhmä on ryhmäytynyt jo esikoulu iässä, eikä poikamme nyt oikein tähän näytä asettuvan. sanoisinko, että hieman otti päähän ja ottaa päähän. Tottakai lapsi rupeaa uskomaan itsekkin tuollaiseen soopaan jos sitä joka viikkoa tai jopa joka päivä kuulee. Mielestämme poika on niin ihanan erikoinen tapaus, jota moni lapsi ei edes osaa olla. Hän on omalla tavallaan pikku aikuinen, sosiaaliseti erittäin lahjakas ja herkkyytensä vuoksi todella empattinen ja aito. 

Lastensuojelusta olivat kouluun yhteydessä, mutta sitten tuli korona. Noh se toisaalta antoi pojallemme aikaa kasvaa, kun kävi kotikoulua. Pojan ahdistus ja äkkinäiset kiukunpuuskat eivät vaan ota loppuakseen. Itsensä soimaaminen on todella rankkaa. 

Äitinä minua tietenkin rupeaa jännittämään tuo ensi viikon käynti. Päässäni pyörii onko se masennus, onko sillä...onko se...vai mitä tämä kaikki on. Mutta toisaalta taas tiedän, että nyt meidät on otettu tosissaan eikä meidän tarvitse vaan selvitä vaan poika voi saada jopa apua. Äsken dawba- kyselyä täyttäessäni ymmärsin ehkä vihdoinkin, että pojan mielialassa on paljon korjattavaa, vaikka se ei kotona niin oireilekkaan. dawba on käytöshäiriöiden diagnostiikan apuvälineinä käytettävä menetelmä. 

Toivottavasti tekstini saisi muutkin äidit ja perheet hakemaan rohkeasti apua perheelle. Vanhan aikainen ajatus, että lastensuojelu vaan ottaa lapsia huostaan, kun ongelmia perheissä, ei pidä paikkaansa. Heidän viimeinen vaihtoehto on huostaanottaa lapsi. Sitä ennen perheelle tarjotaan eri apu- ja tukimuotoja kotiin. Ja mitä rehellisempi itse olet ongelmista, sitä paremmin he voivat auttaa. Meitä on kyllä tuettu mahdottoman paljon jo tuolloin, kun käyttömme oli aktiivista. Missään vaiheessa ei puhuttu huostaanotosta vaan siitä, että kuinka perhe pysyy kasassa ja ilman päihteitä. 

Voimia perheisiin, joissa käydään tai on käyty samoja asioita läpi. 

Aurinkoisin syksy terveisin

Jenni

Aurinkoista kesän viettoa ja suurta surua

Niin on lopuillaan kesäloman vietto!
Alku kesästä vanhin poika valmistui ammattiin. Voin jälleen olla niin ylpeä äiti. Pikku pojat saivat hyvät todistukset ja vanhin vetäsi miltei täydellisen todistuksen ja lisäksi pari stipendiä. Herkässä oli äidin suu, kun valmistujaispäivä koitti. Onneksi tuolle pojalleni on suotu oikeasti hyvä elämä, vaikka lapsuuden joutuikin kulkemaan kanssani melkoisen karuakin polkua. Tänä päivänä hän osaa varmasti arvostaa ihan pelkkää elämää ja sitä, että menestyy koulussa erittäin hyvin, vaikka itse taitojaan hieman vähätteleekin. 

Pikku poikien kanssa olemme viettäneet useita tunteja uimarannalla ja nautittu auringosta. 

Jottei nyt elämä tuntuisi liian hyvältä, niin jouduin kokemaan jälleen sen, kun läheinen lähtee täältä liian aikaseen ja päihteiden vuoksi. Ystäväni nuori tytär kuoli ja tyttö on miltei päivittäin ajatuksissani, ikävä on kova. 

https://www.youtube.com/watch?v=BYo-zrMHti8


Viime yönä näin hänestä unta, hän oli niin rauhallisen ja onnelisen oloinen, jotta oloni hiukan helpottui, mutta niin monta asiaa jäi sanomatta ja asiaa yhdessä tekemättä. 
Tämä jälleen muistuttaa siitä, kuinka hauras elämä onkaan ja kuinka kiitollinen saan olla, kun kirjotan tässä ja muistelen rakkaitani. 

https://www.youtube.com/watch?v=21rv0ao6feo

Tällä viikolla törmäsin jälleen somessa narkomaani raivoon...en voi ymmärtää, kuinka ihminen voi ihmiselle olla niin julma, kuin narkomaanilla ei olisi mitään arvoa. Usea toi myös esille sen, kuinka naiveja he ovat. "Läheisilläni ja itselläni on kaikki hyvin, mitä väliä noista narkkareista" toivon tämän nais ihmisen ymmärtävän joskus, että hänen lähiomainen tai esimerkikksi lapsenlapsi voi olla vuoden päästä vaikka narkomaani, sitä tietä ei valita. 
Minua on noissa narkkari porukoissa suojeltu ja pidetty huolta, ei ne ihmiset sen läpimädempiä ole kuin terveetkään. Heillä ei vain ole samanlaista elämänhallintaa, koska päihteet hallitsee sitä. Ei voi olla lojaali kuin itselleen!


Intiaani prinsessaani ikuisesti ikävöiden ja muistellen
<3Jenni<3

Läheisen päihdehelvetti

Olen nuoresta tytöstä lähtien seurannut, 
kuinka läheinen ihminen vajoaa päihdehelvettiin ja elää siellä päivästä toiseen, välillä käy pinnalla ottamassa happea ja sitten jälleen ollaan pohjalla. Läheiseni päihdekokeilut alkoi ala- asteella ja pian siellä oli seassa muutakin, kuin alkoholia. Tuolloin käyttö oli ns. viihdekäyttöä ja päihteet eivät hallinneet vielä hänen arkeaan. Tässä huomaa senkin, kuinka häilyvä se raja on viihdekäytön ja koukun välissä. Tuolloin kaikki toitottavat sitä, että minä en jää koukkuun minulla tämä on ihan hallussa. 
Laitan linkkejä läheiseni zemppi kappaleista, musiikin kuuntelu on hänelle henkireikä, silloin voi unohtaa tuskan sisällään.

Juju- Hullu
https://www.youtube.com/watch?v=jBvF8J0Y2_0

Ystävän kuoltua tapaturmaisesti, läheiseni ei enää päässyt jaloilleen. Hän ei halunnut pyytää apua, eikä osannut käsitellä suruaan. Päihteet tulivat päivittäisiksi hiljalleen, turruttamaan sitä pahaa oloa. 
Ainoita hyviä päiviä oli, kun oli niin sekaisin, että ei tiennyt seuraavana päivänä missä on rymynnyt eilisen illan/yön. 
Pikku rikollisuus tuli päihteiden kanssa käsikäessä. Siitä johtuen sakkoja ja muutama reissu kiven sisään. Kiven sisällä hän raitistui ja tunsi elävänsä pitkästä aikaa. 
Mutta tuolloin apua ja tukea ei tarjottu vapautuville niin hyvin, kuin tänä päivänä. Mitäpä asunnoton vapautunut tekee, no vetää perseet ja eikun torin laidalle tuttuja moikkaamaan. Hän päätti, että muuta ei tahdo ottaa, mutta viikkojen päästä tahti ol taas sama, kuin ennen lähtöä. 

Atomirotta- Nenä vie
https://www.youtube.com/watch?v=U3uy8eMRRSk


Se pelon tunne, kun et ole kuullut läheisestäsi mitään viikkoihin, saa käsikarvat pystyyn edelleen. 
Muistan, kuin eilisen, kun hän soitti minulle useampi vuosi sitten, että hän ei enää jaksa, hän haluaa kuolla, se sattui kovasti, kuin kropastani olisi ilmat lyöty pihalle. Se pelko hänen äänessään tuo kyyneleet edelleen silmiini. Olin niin avuton...
Useamman tunnin puhelun päätteeksi sain hänet lupaamaan, ettei tee itselleen mitään, rupeaa syömään ja nukkumaan. Se oma voimattomuuden tunne, kun et ole tuon ihmisen luona ravistelemassa häntä tähän todellisuuteen, tuntuu edelleenkin karmivalta ajatukselta. Tuoltakin pohjalta hän nousi ja minä tuin. Soittelimme useamman kerran päivässä, se rauhoitti niin minua kuin häntäkin. Noissa tilanteissa ihminen jää yksin, apua on vaikea hakea, kun pää ei toimi ja ulos menokin yksin tekee tiukkaa. Mutta niin siitä jälleen selvittiin. 
Aina hän sano mulle, että elä hättäile, kyllä minä pärjään. Puheluita oikein pelkäsi, että milloin tulee soitto, että jotain on sattunut. Kerran minut hälytettiin sairaalaan päivystyksen tarkkailuun. Jos en olisi tunnistanut tämän ihmisen vaatteita ja ääntä niin tunnistamatta olisi jäänyt. Siellä hän makasi, kuin tuntematon. 
Huumorin taakse hän suojautui useita kertoja, niin tässäkin tilanteessa ja heitti jotain, että onko tukka hyvin tms. Se reissu rauhoitti taas sen verran, että hoiti haaverinsa ja kuntoutui tuostakin. Sitten se mopo taas karkasi kädestä. 

Pariisin Kevät- Tämän kylän poikiihttps://www.youtube.com/watch?v=Pfti0duFJf0


Vaikka hän oli keskellä päihdehelvettiä, niin minun omaa päihteiden käyttöä hän ei hyväksynyt koskaan. 
Siellä on kusetusta, valehtelua yms. mutta kyllä siellä pidetään läheisistä huoltakin, yritetään suojella siltä samalta paskalta, jossa itse velloo. 
Onhan siellä paljon heitäkin, jotka myyvät alaikäisille ja tarjoavat tyyliin väkisin, vaikka olisit juuri äsken sanonut, että yritän olla ilman. Heille lähin napa on oma napa, he ajavat vain omaa etuaan. 

Onnen ja ihmeen kaupalla olen saanut pitää tämän läheisen elämässäni tänne saakka, vaikka välillä se on ollutkin hiuskarvan varassa. Niin paljon on ympäriltä ystäviä ja tuttuja kuollut, joten en voi olla, kuin todella kiitollinen. Viimeksi tänään kuulin yhden tutun kuolleen, rauha hänelle. 

Tässä kaikille ystäville terveiset sinne taivaisiin 

 https://www.youtube.com/watch?v=wRujrisDwZg


Perhe- elämää hän kokeili,mutta päihteet värittivät sitäkin arkea. Iloisen terveen lapsen hän sai ja hänen vuokseen on jaksanut viimeiset vuodet ryhdistäytyä yhä uudelleen, vaikka huonompiakin aikoja on ollut. 
Kun on elänyt yli puolet elämästään päihdeporukoissa, niin siitä ei ihan niin vaan lähdetäkkään. Ihan sama minne menee niin joku tuttu tulee vastaan, tarjoaa tms. ja jälleen kierre on valmis. 
En voi sietää ihmisiä, jotka vuosien kuivana olon jälkeen tulee tarjoamaan jotain, vaikka hyvinkin tietävät toisen yrittävän kovasti. Omasta kokemuksestani tiedän, että ei tarvitse olla, kuin yksi pieni huono hetki ja repsahdus tapahtuu. 
Niinhän useat suomalaiset tekevät. Kun on ollut raskas päivä, niin otetaan lasi viiniä tai pullo olutta, noh aineiden käyttäjät nollaavat aineilla.

Deep Purple- Sometimes i feel like screaming
https://www.youtube.com/watch?v=4fsbIbAt_mo

Itse en ole suoranaisesti käynyt läheisten vertaistuki ryhmissä, mutta muissakin vertaisryhmissä niitä asioita välillä puidaan. Usealle tutulle olen sanonut, joidenka lapset on käyttäneet päihteitä, että käykää oikeasti noissa ryhmissä. Kukaan ei tiedä ennen käyntiään, kuinka paljon sieltä voi saada voimia ja työkaluja arkeensa. Se ei ole mikään häpeän aihe, kun läheinen on päihderiippuvainen, se on sairaus. Mielestäni asiasta pitäisi vaan puhua ja tuoda julki enemmän, niin hoitoon hakeutumisenkin kynnys pienenee. Ja näin apu olisi helpommin saatavilla myös läheisille. 

In Flames- come clarity
https://www.youtube.com/watch?v=EJojO8gNunI

Välillä pitää kirjoittaa näistä kipeistä ja huonoistakin muistoista ihan siksi, että jos minä olen toipunut, niin kuka tahansa voi toipua. Itsestäni ajattelin jo jossakin vaiheessa, että olen se toivoton tapaus, mutta tässä istun päihteettömänä, äitinä ja työssäkäyvänä ihmisenä. Ilman omaa tahtoa kukaan ei selviä, vaikka läheiset tekisivätkin kaikkensa toisen eteen. 
Ja toivon kovasti, että edes yksi saa jotakin näistä kirjoituksistani. Se ei tarvitse olla kovin suuri ja maata mullistava tapahtuma, 
kun ihminen tajuaa sisällään, että tahtoo oikeasti hoitoa ja raittiuteen. Muistan edelleenkin sen vapauttavan tunteen, kun pystyin vihdoin kertoa totuuden päihteidenkäytöstäni, se on suuri taakka kannettavana, joka ikinen päivä.

Atomirotta- Aurinkoon
https://www.youtube.com/watch?v=RuWTf7w9PpM

Älkää luovuttako, uskokaa parempaan huomiseen ja
muistakaa rakastaa 


Jenni <3

Uusperhe poikkeustilassa

Aika karua luettavaa uusperhe tilanteista koronan aikaan. 
Tehdyn tutkimuksen mukaan vain 20% uusperheistä on pystynyt sopimaan järjestelyt koronan aikaan sovussa. Kyseinen kysely toteutettiin 13- 27. huhtikuuta valtakunnallisena kyselytutkimuksena. 

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan enemmäm kyseisen kyselyn tuloksista


https://uusperhe.fi/kyselyn-tulokset-uusperhe-ja-koronavirus/

Ja se, että jo normaali arki asiat on kitkaisia hoitaa lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa, niin mitä se on ollut nyt pelon alla toimiessa.

Jälleen uusperheelliset.fi sivulta bongasin tähänkin liittyvän tekstin. 

https://uusperhe.fi/eksan-vaikutus-uusperheen-uusioperheen-lapseen/ 



Mielestäni THL olisi saanut tiedottaa enemmän uusperheellisten tilanteesta/ käytännöistä. 
Itse en olisi tietoa löytänyt jos en seuraisi uusperheellisten sivustoa muutenkin. 
THL saa kyselyssä uusperheiden ohjeistuksesta arvosanaksi 2,8 arvosteluasteikolla 1-5. Mikä minusta on todella huono arvio, kun kyseessä on näin suuri ja järisyttävä asia. 
Mielestäni liikaa keskityttiin siihen, että lapsella on oikeus etävanhempaan myös koronan aikana. 
Enemmän olisi pitänyt painottaa kokonaisuutta, entä bonusvanhemmat, yhteiset lapset ja heidän riski sairastua. 


Tällaisissa tilanteissa ei kyllä ajatella lainkaan lapsen parasta. Tällä tuhotaan paljon sitä, lapsen omaa päättelykykyä ja tapaa tutustua uuteen vanhempaan. Lapsi ei opi muodostamaan käsitystä esim. uudesta isäpuolesta vaan hänen etävanhempansa laittaa hänelle ns. sanat suuhun. Tätä näkee ja kuulee paljon. Ja lisäksi se, kuinka paljon mustanmaalataan aina toista vanhempaa.

Ensimmäisissä teksteissäni kirjoitinkin tästä poikkeustilan tuomasta uhkasta ja se kuinka se saa ihmiset toimimaan poikkeuksellisesti pelon alla.
Me olemme onneksemme pystyneet sopimaan etävanhemman kanssa tapaamiset ja vähän yleisiä pelisääntöjä. 
Olisi niin parasta pystyä puhumaan asiasta, kuin asiasta vanhempien kesken, ilman syyttelyä ja omaa parastaan ajattelematta, jokainen aikuinen keskittyisi lapsen parhaaseen. Mutta nämä on niitä vaikeita tilanteita ja näissä kannattaa usein pyytää ihan ulkopuolista keskusteluapua esimerkiksi lastensuojelusta tms. 
Useissa perheissä vieroksutaan apua lastensuojelusta, mutta kyllä minä sanon, että kun on puhtaat jauhot pussissa niin heidän kanssaan on helppo työskennellä. 
Silloin kun pelkäsi, mitä seulatulokset näyttää niin työskentely oli haastavaa. Mutta sekin johtui täysin siitä, että ei uskaltanut olla rehellinen ja kertoa, että tarvitsee apua. Usein olen ajatellutkin, että olen lapset tehnyt maailmaan, niin täytyy kyllä itse pärjätäkkin. 

Muistakaa, että rohkeutta on kertoa omista heikoista kohdista, eikä lastensuojelu vie lasta jos sanot, että olet masentunut ja ettet jaksa. He auttavat teitä jaksamaan yhdessä kotona. 
Tuo tuki pitäisi saada helpommin saatavaksi ja perheille ymmärrys, että he ei ole laitos, jotka tahtoo lapsia huostaan. Heidän tehtävä on tukea erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa, jopa enneltaehkäistä vanhempien väsymistä. Itse jos olisin ollut viisas ja rehellinen noin 8vuotta sitten, niin olisin säästynyt jopa pahimmalta masennus kuopalta. Muistan sen tunteen, kun ei jaksanut nousta sängystä ja kotona oli 10vuotias ja alle vuoden vanhat lapset, lisäksi päihteitä käyttävä lapsen isä. Tuolloin olisin kaivannut vertaistukea ja kaikkea muutakin. Neuvolassa, kun  jaksoin hymyillä ja kertoa tarinoita, se riitti. Vanhempiani en tahtonut asioillani rasittaa, olinhan olevinaan jo niin aikuinen. 
En sitä sano ettenkö olisi ollut iloinen ja onnellinenkin tuolloin, mutta masennus, kun ei sitä katsonut, että kierretään toi tyyppi, ku se on niin onnelinen uudesta pojastaan ja perheestään. 
Tänä päivänä onnekseni osaan jo hiukan haparoida, kun väsymys on ottamassa otetta, niin minulla on lupa levätä. Otan vaikka päiväunet, joka päivä jos sille tuntuu, sen verran on oppinut vuosien saatossa kuuntelemaan itseään. 
Enkä enää ajattele sitä niin, että mitäköhän joku muu ajattelee väsymyksestäni, eihän se muille kuulu ja jos voin näin paremmin niin sitten teen näin! Ja onnekseni perheeni ja mieheni ovat ymmärtäneet minua tämän myllerryksen läpi. 

Eiku valoa päin!!


Aurinkoisin ja iloisin mielin

Jenni <3 

Uusperheessä kaavan mukaan vai ei?

Kuuntelin yksi yö kirjaa Pojat Pojat Pojat, kun uni ei silimään tullut, niin mieleeni jäi se, kuinka lapsia ruetaan luokittelemaan ns.kaavan mukaan jo synnytys sairaalassa. Tytöille tulee pinkki  ranneke ja pojille vaaleansininen. Ostamme pastellin ja lempeänsävyisiä vaatteita tytöille ja pojille työkoneiden kuvilla varustettuja ja kylmempiä värejä. 


Itse, kun saan olla onnellinen poikien äiti, en tiedä kuinka hurahtaisin pinkkiin jos tyttö tulisi. Mutta itse olen kyllä antanut poikien itse valita. 
Vanhimman pojan lempiväri oli esikouluiässä punainen ja mielestäni siinä ei ollut mitään outoa. Nykyään erityisherkkä nuorimmaisemme tykkää pehmoleluista, toisin, kun useat muut pojat. Mieheni on ollutkin aluksi vaikea ymmärtää, kuinka paljon nuo jokaikiset pölynkerääjät ovat pojalle tärkeitä ja turvaa tuovia. Alkuunsa hän ihmetteli, kun poika ihastui tietynlaisiin pehmoleluihin kaupoissa tms. Hänen ajatus maailmansa oli tuolloin, että eihän nyt pojat pehmoleluilla leiki. Mutta tänä päivänä hän jo ymmärtää täysin, kuinka 8- ja 9vuotiaat poikamme ovat erilaisia, eikä se vähennä poikamaisuutta lainkaan, vaikka pehmolelut onkin toisen mieleen. 

Ihmisen poika
https://www.youtube.com/watch?v=jX7uA6_zLPc

Pitäisikö tässä kappaleessakin tulevaisuudessa laulaa ihmisen henkilöstä?


Mutta siis kaikillehan nämä ajatukset istutetaan jo lapsena päähän. Tänä päivänä tätä luokittelua yritetään vähentää ja kaikkien täytyy saada olla vain henkilö ;) 

Mitä te olette mieltä tästä? 
Itse ainakin koen, että minut luokiteltiin tytöksi, eikä minusta tämän härömpää tullut ja kuka sen saa päättää sanotaanko omaa lasta tytöksi/pojaksi vai henkilöksi...

Näillä ajatuksilla tänään 
Jenni <3
Muistakaa rakastaa 

Vappu huumaa poikkeustilassa

Näin olemme jälleen edenneet keväässä siihen pisteeseen, että vappu tuli ja lumi suli. Näissä poikkeusoloissa, olin unohtanut koko vapun, eihän mitään voinut suunnitella tai reissuta. Isäntä ottikin itselleen lisätöitä koko viikonlopuksi, eilen illalla rakensimme myös koirien vuoksi aitaa pihaamme, joten ei tässä juhlia keretä. Joten viikonloppu on samanlainen, kuin muutkin, pihahommia riittää vaikka muille jakaa, eikä sisälläkään sille näytä, että voisin huilailla. On pyykin pesua, imurointia, ruuan laittoa...kovin on muuttunut vapun viettomme niistä iloisista ilakoinneista rauhalliseen koti- iltaan, voisi jopa vanhaksi meitä luulla.

Eilen jälleen kun rakensimme aitaa yhdessä ukon kanssa huumori oli onnemme. Vuosien saatossa olemme oppineet tekemään hommia yhdessä, mutta molempien täytyy kuunnella toisen ideat melko varpaillaan ja torpata toisen idea omalla, paremmalla idealla. Ennen otin itseeni ja jätin ukon yksinään puuhaamaan, mutta nyt voimme touhuta yhdessä, vaikka se onkin väliin melko huvittavaa ja rasittavaakin, kun toimimme aivan täysin eri tavalla. Toisesta huokuu se äijämäisyys ja minä piirtelisin kukkia ja somistaisin aitaa vielä viikonkin päästä. Mutta onni on, että olemme erilaisia. Lisäksi minä tekisin asiat heti ja päin p..., ukko etsii mittaa ja tekee suunnitelmia, joka oikeasti on usein kannattanutkin ja itse olen oppinutkin siitä vähän, että välillä on parempi hetki miettiä ja suunnitella. Olen aina vaan niin kärsimätön, minulle aita valmiiksi nyt ja heti. Ei ehkä parhaimpia tapojani.

Poikien kanssa kävimme herkku ostoksilla ja he majoittuivatkin heidän yläkertaansa koko illaksi. Ihana kun, heillä on ollut hyvä päivä, ei riitoja. Yhtäaikaa he nauttivat toistensa seurasta ja samassa silmänräpäytyksessä on sota tantere valmis, mutta ei onneksi tänään. Olen iloinen, että heistä on toisilleen todella paljon seuraa vaikka välillä riitojakin on paljon. Siinä he oppivat jakamaan lelujaan/pelejään ja näin kasvattavat toinen toistaan. Ja onhan 9vuotias ollut sellainen tuki ja turva nuoremmalle, ei tulisi kuuloonkaan, että vain hänen huone olisi yläkerrassa jos me nukumme alhaalla, mutta kun siellä on molempien poikien huoneet niin se toimii hyvin, puhutaankin heidän valtakunnastaan.

Toissa iltana rupesin kuuntelemaan erityisherkkyydestä kirjaa Suvi Bowellan Ihana herkkyys. Tuntui jälleen, että ompa outo tunne, kun kirjoittaja (itse erityisherkkä) kuvailee samoja asioita, joita itse olen miettinyt, kuullut, tuntenut. Yksi oudoimmista asioista mitä olen kokenut on tv:n antenninjohto. Sanoin jo nuorena veljelleni, että sain siitä sähköiskun, hänhän nauroi tuollon minulle, että tyhmä, kun siinä ei kulje edes virta. Mutta nyt ymmärrän, että se on erityisherkkyyttä, tunnen jotain outoa siinä johdossa, tätä olen ukollenikin selittänyt, että outo juttu mutta näin se vain on. Ja on varmasti useita tilanteita, joissa ukko on pyörittänyt päätään, kun olen tuntenut tai kuullut jotakin, josta hänellä ei ole mitään tietoa. Iltaisin kuulen kuinka ränneissä ohut vesivana valuu, kuulen sen kuin kosken kuohunnan, mies ei tätä kuule. Tästä syystä tykkään nukkua huoneessa, jossa on vaikka ilmanpuhdistin päällä, se pitää tasaista hyrinä ääntä ja näin saan unen niiden muiden äänien keskellä.
Moni ajattelee, että tuo eukko on vain päästään sekaisin, mutta onnekseni minä ja läheiseni tietävät, että en ole psyykkisesti noin sairas, en sairasta, kuin masennusta. Se juurikin on tuonut minut istumaan tähän omaan nurkkaani kirjoittamaan päivistämme uusperheellisenä, en välitä muiden sanomisista, itse tiedämme, kuinka asiamme on ja olemme tähän kaikkeen tyytyväisiä. Heillä joilla on aikaa miettiä ja jauhaa minun asioista, heillä on vain tekemisen puute ja oma elämä on tunneköyhää.

Olen vuosikausia elänyt entisessä elämässäni kaksoiselämää. Joutunut valehtelemaan, joka taholla lapsen isän ja oman päihteidenkäytön vuoksi. Olen valehdellut vanhemmilleni, läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni. Tiedän ukkoni eläneen myös kaksoiselämää. Tämän vuoksi tahdomme olla toisillemme täysin rehellisiä ja kertoa myös niistä vaikeista asioista, mutta tällä tavalla olemme välttäneet kaikki ne suurimmat yhteenotot. Onhan nämä yhteiset vuodet olleet opettelua ja haparointia todellakin. Ukolle ajatus rehellisyydestä ja puhumisesta parisuhteessa oli aivan mysteeri, itse olin taas ollut se kusetettu osapuoli, joten en oisi tätä parisuhdetta lähtenyt edes rakentamaan, jos en olisi saanut toiselta täyttä rehellisyyttä. Rehellisyys vie pitkälle.

Tästä hetkestä mielestäni kertoo upeasti Kaija Koon kipale Onnellinen loppu

https://www.youtube.com/watch?v=926UUNewQH4


Näihin tunnelmiin
Muistakaa rakastaa
Jenni <3

Uusperhe lasten näkökulmasta

Useat ovat pyytäneet lasten näkökulmaa ja kokemuksia tämän uusperheemme syntymisestä. 

Vanhin pojistani totesi mieheni astuttua kuvioihin, että vihdoin tuli mies taloon ja ovat tulleet toimeen isänä ja poikana paremmin, kuin hyvin. Heillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon aiheita kuntoilusta autoihin ja samantyylinen musiikkimakukin natsaa. Aivan, kun he olisivat tunteneet toisensa aina. Sydämeni sulaa pelkästä ajatuksesta, että poika sai vihdoinkin miehen mallin rinnalle ja sen, jonka kanssa räplätä autoja sun muuta, ne on niitä miesten juttuja. Ja sitäkin olen kuullut poikani sanovan, että äiti on rauhottunut miehensä rinnalla ja se onkin totta. Oloni on turvallinen ja voin aina luottaa ja turvautua mieheeni. 

Kaikista eniten perheemme yhdistymisestä on kipuillut erityisherkkä ja pian 8vuotias nuorin pojista, minun biologinen. Hän oli tottunut olemaan se äidin ainoa pieni rakas. Ikäero, kun kahdella nuorimmalla on vain vajaa vuosi, niin siinä taistellaan samoista asioista huomiosta, sylistä, äidistä ja isästä. 
Ja erityisherkkämme on tuntenut välillä sen todella raskaana asiana, että hänellä ei ole isää. Biologinen isänsä kuoli tapaturmaisesti muutamia vuosia sitten. Olemme puhuneet asiasta paljon, käyty koulukuraattorilla ja perheneuvolassakin tästä puhumassa. Se miten selviksi sanoiksi hän osasi jo pienempänä sanoittaa ikäväänsä ja katkeruuttakin, kun toisella on isä ja hänellä ei, saa minut hämilleen edelleen. Isää poika ikävöi viikottain edelleen. 
Poika sanoo miestäni vaihtelevasti nimellä tai isänä. Ja mielestäni näin on hyvä, emme patista missään nimessä sanomaan isäksi, vaan se on lapsen omassa päätösvallassa. Hyvinä päivinä  hän nauttii veljestä ja isästä, mutta huonoina päivinä veli on ihan kökkö. Mutta silloin voin olla minäkin ihan kökkö. 
Hän tuntee niin vahvasti kaikki tunteet, ilot ovat suuria ja surut suuria. Joinakin päivinä he eivät riitele keskenään lainkaan ja toisena päivänä riitelevät kaikesta. En tiedä olisiko se tämän kummempaa, jos he olisivat biologiset veljekset. Ja jokaisella meillä on huonoja päiviä, silloin varsinkin meille erityisherkille toiset ihmiset on suuri haaste, kun ei jaksa niitä omiakaan tunteita niin saati sitten toistenkaan. 
Jos lähipiirissäsi on erityisherkkä, suosittelen lukemaan kirjat Herkäksi syntynyt ja Herkäksi syntynyt lapsi. 

Keskimmäinen 9vuotias poika on siis mieheni biologinen ja vierailee äitinsä luona pari kertaa kuukaudessa. Hänelle vaikeinta on  tietenkin ero äidistä. Sekin, että meillä ja äidin luona on erilaiset säännöt sotkevat häntä, kun hänellä on todettu ad/hd. Meidän kodin sääntöihin on ollut välillä vaikeakin suhtautua. Isän jakaminen on ottanut koville myös hänellä.  Äidin luota tultua menee hetki ennen, kuin pääsee taas perheemme rytmiin mukaan. Äitiä hän ikävöi viikottain, huonoina päivinä varmasti enemmän, kuin hyvinä päivinä. Jos kotonamme joku sääntö ei miellytä, niin silloin kaipaus äidin luokse on suurempi. 
Alkuaikoina hän vetosikin paljon siihen, että saan tehdä näin äitinkin luona, mutta nyt hän jo ymmärtää, että meillä on meidän kodin säännöt ja äidillä omat. Ihanne tilannehhan olisi, kun nuo säännöt olisi samanlaiset molemmissa kodeissa, mutta aina se ei onnistu. Ja suuri asia, joka häntä harmitti oli, kun kaverit jäivät muuton myötä. 

Vaikka perheessämme on väittelyjä ja riitoja, niin kuitenkin niitä hyviä hetkiä ja hyviä muistoja on enemmän. Pojat ovat pikkuhiljaa ymmärtämässä, että perheemme on tiimi, jonka eteen on tehtävä töitä, eikä se aina ole sitä ruusuilla tanssimista. Tälläkin hetkellä kuulen yläkerrasta, poikien valtakunnasta heidän iloista puhetta ja naurua, loistavia hetkiä. Juurikin tällaiset hetket kantaa niiden huonompienkin yli. 

Näihin tunnelmiin<3
Jenni 

Joka päivä oppii jotain uutta

Itse olen käyttänyt meistä nimitystä uusioperhe ja näin olen tehnyt aina, enempää ajattelematta. Elämä kulkee ja maailma muuttuu, joten täytyy mennä virran mukana. Sain paljon kommenttia uusioperhe sanan käytöstä, joten nykyään yritän käyttää sanaa uusperhe! Suomen uusperheiden liitto ry ja kielitoimisto suosittelevat käytettäväksi uusperhe nimitystä vanhahtavan ja leimaavan uusioperhe- termin sijaan. Itselleni tämä tuli hieman puuntakaa, että tämäkin on muuttunut, mutta näillä mennään. Ja kiitos kaikille kommenteista, ne olivat kuitenkin kaikki positiivisesti sävytettyjä. Kaikki kommenttinne antaa merkitystä ja tarkoituksen jatkaa kirjoittamista, ajatushan on tunteiden herättelyä ja siitä keskustelua. Aiemmin en ollut miettinyt edes sanan merkitystä, kun olin tottunut tuohon vanhan sanan käyttöön. Mutta näin se vanhakin koira oppii uutta, kun katsoo ja kuuntelee ympärillään pyörivää elämää.

Itse en pidä sanoista äitipuoli tai isäpuoli, eikä meillä näitä käytetäkkään, eikä ole velipuoli kuin veli. Meillä tämä on mennyt ihan luonnostaan näin. Olen perheen äiti ja Jenni, mutta aina pidetään esillä se, että pojilla on biologiset vanhemmat. En ole viemässä biologisen vanhemman paikkaa missään nimessä.

Mielestäni on rikkaus, että lapsella on rakastavia aikuisia ympärillä. Vuosia sitten olin todella vahvasti sitä mieltä, että minun kodissani ei voisi asua toisen lapsi, ajatus tuntui kauhistuttavalta. Nelisen vuotta sitten, kun mieheni kanssa rakastuimme hän muutti kotiimme ja oli isä pojilleni ja hänen poikansa kävi meillä viikonloppuisin ja lomilla. Sunnuntait, kun poika lähti oli masentavia ja näin kuinka mieheni suri jo ennen, kuin poika oli edes lähtenyt. Sitten maapallo pyörähti ympäri ja kolmisen vuotta sitten 6vuotias poika tuli kassinsa kanssa meille. Äitinsä väsyi. Meille oli täysin selvää, että poika tulee meille. Ensimmäiset viikot oli kuin sotatantereelta, aivan kauheita. Jokainen etsi paikkojaan, kipuili ikävää, jaettuja leluja ja vanhempia. Olihan molemmat pojat tottuneet saamaan aikuisten huomion itselleen. Vanhin poikani oli kuitenkin 10vuotta vanhempi veljeään, joten huomio oli jo erilaista, toisin, kuin näillä kahdella, kun ikäeroa olikin vain vajaa vuosi. 
Samaan muuttorytinään tuli viikon kesäloma reissu, ihmettelemme vieläkin, että tulimme tuolta perheenä pois. Olemme puhuneet tuosta reissusta jälkikäteen ja pitää sanoa, että jos me siitä selvittiin niin selvitään kyllä kaikesta. Ei tehnyt aamiaisellakaan mieli istua samassa pöydässä, kun savu nousi korvista ja aistin miehenikin ahdistuksen ja tunteet, erityisherkkä kun olen. Noina viikkoina ajattelin, että mihinkähän olen taas pääni pistänyt. Mutta onneksemme rakkautemme kesti ja vahvisti vain meidän perhettä. 

Nythän arkemme on, kuin missä tahansa lapsiperheessä. Pojat rakastavat ja vihaavat toisiaan, kuin biologisetkin veljekset. Kaikesta väitellään ja kaikesta ollaan erimieltä. Mieheni kanssa olemme puhuneet, että meillä on onni saada kasvattaa näin erilaiset pojat. Nuorimmaisemme on tuumaileva, empaattinen, tunteellinen erityisherkkä kun taas toinen on menevä, ahkera ja iloinen pääkolmantena jalkana menossa ja pää katoaisi jos ei kiinni olisi. Mutta paljon yläkerrasta kuuluu myös naurua, noita osaa arvostaa ihan eri tasolla, kun on käynyt sellaisen sodan läpi. Tänä poikkeusaikanakin olen sanonut, että onneksi noita on kaksi, on kaveri kokoajan. En voisi kuvitellakkaan enää elämää erilaiseksi. Parhaita päiviä tietysti itselleni on, kun vanhinkin poika ajelee kylään. 
Sanonta, lapset on rikkaus pitää todellakin paikkansa. Kyllähän ne ottavatkin, mutta antavat kyllä takaisin päin tuplaten jos ei triplatenkin. En voisi kuvitellakkan elämääni ilman poikia, olenhan ollut äiti heti 19vuotiaana. Tuo aika, kun olin nuori äiti ja päihteet toivat hyvää oloa kaikkiin niihin nuoruusajan mustiin muistoihin ja kipuihin sisällä, oli rankkaa. Lapsuuteni oli todella hyvä ja minulla oli rakastava turvallinen koti ja turvalliset aikuiset ympärillä. Itse tekemäni päätökset 15vuotiaana ja siitä eteenpäin vei minua syvälle päihdehelvettiin, väkivaltaiseen parisuhteeseen ja lopulta masennukseen. 
Tänä päivänä onneksi voin ajatella noita menneisyytenäni, ei kovin kaunis historia, mutta sitäkin kasvattavampi. Vaikka kuulostaakin oudolta, niin yhtäkään päivää en vaihtaisi pois. Puhuin ystäväni kanssa, joka myös kokenut nuorena väkivaltaisen parisuhteen. Että nyt ei tulisi kuuloonkaan, että enää alistuisimme sellaiseen ja olemme onnellisia, että koimme sen silloin nuorena. Jokainen nyrkin isku ja huumeiden värittämä päivä on kasvattanut minut juuri tällaiseksi ihmiseksi, kuin nyt olen. 

Tähän on hyvä lopettaa tänään, taustalla kuulen, kun mies opettaa pojille korttipelejä ja tunnen jälleen rakkautta ja lämpöä sydämessäni.

Muistakaa rakastaa
Jenni 

Uusperheiden tilanne poikkeutilassa on haastava!!

Jälleen on viikko pyörähtänyt perjantaihin!

Miltei jokaisessa uusiperheessä pohditaan, milloin lapsi ei enää voi mennä etävanhemman luokse ja missä menee järki, rajat ja tunteet. Tämän asian tiimoilta olen saanut myös sähköpostia ja on ollut upeaa huomata, että siellä on myös miehiä, jotka lukevat blogiani ja lähettävät sähköpostia. 
Me emme ole vielä rajoittaneet poikamme käyntejä etävanhemman luona, mutta sekin varmasti on edessä. Kovasti toivon, että päätökset saataisi tehtyä sovussa ja lapsen ja perheemme parasta ajatellen, unohtamatta millään tavalla etävanhemman oikeuksia ja toiveita.

Uusperhe sivustolla sanottiin mielestäni hyvin tähän tilanteeseen. 
"Koronaepidemian aikaan tunnemme avuttomuutta ja epävarmuutta tulevasta.  Tunteita helpottaaksemme meillä on tarve luoda rutiineja, suunnitella tulevaa tai lisätä kontrollia sekä suhteessa itseemme että suhteessa toisiin. Uusperheessä emme kuitenkaan voi vaikuttaa kaikkeen: lapset, jotka ovat myös toisen vanhemman luona, eivät ole kontrollimme alla. Kun ihminen kokee itsensä turvattomaksi, hän menee mentaalisella tasolla hätätilaan. Hätätilassa ihminen joko hyökkää, jähmettyy tai vetäytyy." 

Tässä tilanteessa usein käykin niin, että ihminen hyökkää joko puolisonsa tai exänsä/ puolison exän kimppuun siihen, joka on lähimpänä. Siitä syntyykin sitten sellainen hallitsematon oravanpyörä, kun toinenkin osapuoli joutuu hätätilaan, näin ollen siitä syntyy riita. Näissä olosuhteissa täytyy muistaa se, että on avoin puolisolleen, kertoo oikeasti jos joku ärsyttää, pelottaa tai epäilyttää. Itse olen täysin sitä mieltä, ettei semmoista asiaa ei voi olla ainakaan meidän parisuhteessa, jota ei voisi toiselle sanoa. 
Silloin kun mieheni kanssa koimme rakkauden molemmille ihan odottamattomasti ja ehkä ihan väärään aikaankin, olin täysin kypsä miehiin, ihmissuhteisiin ja valehteluun! Joten, kun huomasin, että meidän välillä onkin muita tunteita, kuin ystävyys niin vannotin mieheni, että lupaa olla rehellinen, aivan sama mitä asia koskee, mutta minä en jaksa enää valehtelua. Hän lupasi ja olemme vuosien aikana oppineet puhumaan ja käsittelemään kipeitäkin asioita. Siitä osa kiitoksen kyllä voi antaa Kuopion Päidepalvelu Hemman ammmatitaitoisille ja empaattisille työntekijöille, jotka jaksoivat kerta toisensa jälkeen käydä asioita läpi kanssamme. 
Ja olen huomannut, että mitä tunteita ennen pein sisälläni ja ns. katkeroidun yksin niiden kanssa, niin nykyään, kun sanoo vain, että minusta tuntuu nyt tältä niin jo se ääneen sanottaminenkin helpottaa. 

Nyt kun useissa perheissä molemmat vanhemmat voivat tehdä etätöitä kotona tai toinen huolehtii kotiopetuksesta ja taloudesta ja toinen käy ulkopuolella töissä, niin olisi todella tärkeää, että jokainen voisi turvautua siihen puolisoon. Tämä tilanne voi pelottaa myös aikuisia. Itseäni helpottaa jo sekin, että en katso uutisia joka päivä, aiheuttaa itselleni vain ahdistusta ja rupean miettimään liikaa. Joten olemme sopineet, että Juha kertoo kerran päivässä minulle pääpiirteittäin asiat. Tässä tulemmekin siihen mitä on syytä huomioida myös, oma jaksaminen ja itsensä kuormittaminen. Itse olen useamman vuoden harjoitellut muistamaan myös itseni kaiken tämän keskellä. Ennen ajattelin, että minun on imuroitava, pyyhittävä pölyt, tehtävä ruoka jne. ennenkuin voin olla itseeni tyytyväinen, mutta nykyään ymmärrän, että ei se tehty työmäärä minua määrittele. Olen se sama erityisherkkä Jenni vaikka, tuota lattiaa hankaisin ja kiillottaisin. Olin itse asettanut päähäni tietynlaisia odotuksia. Syvimmän masennuskauden aikana sitten masennuin lisää jos en niitä odotuksiani täyttänytkään. Oman ajan otto arjessakin on hyvä muistaa. Itse olen ruennut käyttämään äänikirjoja, se aika on vain minulle. Pienikin, vaikka puolentunnin tauko itselleen kuulokkeet päässä ei ole paljoa, mutta tekee ihmeitä. 
Ja jos molemmat vanhemmat ovat nyt kotona 24/7 samoin lapset, niin tottakai se rupeaa kokeilemaan ja testaamaan suhdetta, parisuhdekkin on poikkeustilassa. Välillä kannattaa vuorotella, jotta toinen voi vaikka pyrähtää pyörälenkillä tai vastaavaa, kun toinen hoitaa lapset. 

Mielestäni tämä on hyvää aikaa perheen lähentyä ja huomata oikeasti, kuinka hyvin toimimme perheenä/ tiiminä. Jokaisella on oma tehtävänsä tuossa tiimissä eikä ketään pidä jättää ulkopuolelle. Vaikka se teini ei välttämättä niin pihahommista yhdessä välittäisikään, mutta jo pienikin aika yhdessä lujittaa perhettä. Itse meinasimme etsiä mölkkypelin varastosta ja otetaan kisat viikonloppuna, saa nähdä kuinka käy. Kokeilkaa tekin ;)

Laittakaa ihmeessä sähköpostia tai kommenttia aihetoiveista tai vaikka kuulumisianne. 

Muistakaa, ette ole yksin!!!

Toivotan teille lämpöisiä hetkiä yhdessä 
Jenni 

Aiheista

Pikainen postaus!

Ennen kuin pojan teams yhteydet alkaa luokan kanssa, ajattelinkin heittää palloa teille, mistä toivoisitte minun kirjoittavan, mikä mietityttää? Minulle on muutamia sähköposteja tullut aiheisiin liittyen ja niihin paalaankin tänään myöhemmin.

Muistakaa rakastaa ja iloita jokaisesta hetkestä,
aina asiat voisivat olla huonomminkin.
Aurinkoisin terveisin 
Jenni <3

Viikonlopun pyörteissä

Usein kuulee äitien sanovan, että kun on niin kiire ja kaikkea tekemättä. Juu on kiire ja kaikki tekemättä, mutta kuka sinulta vaatii, että tänään pitää tehdä tuo ja tuo ja tuo. Istu alas ja nauti hetkistä, kun perhe on koossa. Imurointi ja pyykinpesu voi odottaa huomista, tietysti on jotain hommia jota ei voi siirtää, mutta arjesta kannattaa nauttia. Meillä viimeinen vuosi on ollut muutosten vuosi, vanhimman pojan muutto omilleen, meidän muutto lähi kylälle, poikien koulunvaihto jne. 
Tänään saan nauttia hetkistä, kun kaikki kolme poikaa on kotona. Vanhin poika tuli vaihtamaan renkaat autoonsa ja meidän koti on aina hänenkin koti, vaikka oikea oma koti olisi muualla. On onneni, että mieheni on juuri tuollainen kun on. Hän on tullut juttuun vanhimman pojan kanssa heti ensimmäisestä kerrasta lähtien ja poika sanoikin kerran, että meille tuli mies taloon, lausahdus kuvaa tilannettamme hyvin. Meillä on mahdollisuus turvautua turvalliseen ja luotettavaan aikuiseen mieheen, ennen näin ei ole ollut. Ihailen heitä salaa kun puuhaavat yhdessä, ei voi kuin olla tyytyväinen. Se mitä elämä on meillä molemmilla joskus ollut, ei vaikuta elämäämme muuten kuin sen, että olemme henkisesti käyty kova koulu ja osaamme tänä päivänä arvostaa jokaista hetkeä. Niin moni kaveri tai ystävä on lähtenyt oman käden kautta tai kuollut päihteisiin, ettei laskuissa ole enää vuosiin pysynyt. Jokainen kuolema on ollut turha. Nuorimman pojan isän kuoltua muutama vuosi sitten, totesin mielessäni, että nyt liippas jo liian läheltä. Harvoin elämää osaa arvostaa oikein ennen, kuin sen meinaa menettää tai kuolema koskettaa. Monia tilanteita olemme miehen kanssa puhuttukkin, että ihme on, että molemmat elämme vielä. Vaikka menneisyys onkin sellainen harmaa möykky, jota kuljetan elämäni läpi mukana, niin silti minulla on oikeus onneen. Tarinoillani tahdon luoda toivoa heille, jotka ei vielä ole päässeet näin pitkälle toipumistarinassaan. Voin vain sanoa, että olen ollut pohjalla, olen tuskaillut vierotusoireiden, kipujen, valheiden kanssa, aika on ollut vaikeaa, mutta nyt voin vain hymyillä ja sanoa "minä tein sen"! Ja se jos minä selviydyin, niin kuka tahansa voi selviintyä. Mielessäni toivoisinkin, että olisi päivä, kun ihmiset eivät tuomitsisi menneisyyden vuoksi, vaan tajuaisivat, että riippuvaisuus on sairaus ja ihminen, joka on selvinnyt tuon helvetin läpi on aivan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin. 
Eilen ajattelin, kun hermoni oli kuin viulunkieli, että menen sängylle peiton alle ja kuuntelen puolituntia ihan yksin äänikirjaa (Eve Hietamiehen Tarhapäivä) kerettyäni peiton alle, ihmisriippuvainen koiramme Kaapo hiipi päälleni suloisella 40kilon painollaan, nuolaisi naamaani isolla ja märällä kielellään, mitä muutakaan voin sanoa, kuin että olet ihana. (en nuolaissut takaisin) Pääsimme yhteisymmärrykseen, että Kaapo voi kuunnella kirjaa kanssani kun on vain vieressäni. Okei koira rauhtoitettu, kohta oven takaa kuuluu raapimista, äh, nousen avaamaan oven meidän eläkeläis kissallemme Jussille. Siinä samassa Kaapon täytyy hyökätä ahdistelemaan Jussia, jos puhuisi niin sanoisi varmasti, se on minun äiti, elä koske siihen. Tilanne rauhoittuu, koira vieressä ja kissa rinnan päällä, kuluu ehkä kaksi minuttia ja ovi aukeaa jälleen. Sieltä tulee 8vee poikani niin halipula tarpeessa kuin voikaan. Okei, luovutan, sammutan kirjani, rapsuttelen ja halailen näitä kolmea poikaani ja sanon, jospa lähettäs sitten ruuan lämmitykseen. Kyllä tuollaiset omat ajat ovat tässä perheessä luksusta todella. Mieheni ottaakin oman aikansa vanhemman koiramme iltalenkillä joka ilta. Lähtee kirjaimellisesti karkuun arkeamme!
Ihana hetki kotona, kun on hiljaista! Laitoin pienemmätkin pojat ulkoilemaan niin sain pienen tauon päivääni. Luksusta!! Mutta, jospa nyt rupeaisin ruuan tekoon, ettei nyt liian hyvältä tunnu :)
Jottei nyt kaikki ajattele, että ompa sillä ruusuista ja elo kuin kukkakedossa, niin ei se ole, ei tarvitse kateuden tuomaa punaa poskiin nostattaa. Meillä on aivan samat ongelmat, kuin jokaisessa perheessä, uusioperheen tuomat ristiriitaiset tunteet ihan sekaisin päässämme. Tiukkina hetkinä tulee sanottua toiselle päin naamaa ihan jotain paskaa joka heti sen jälkeen kaduttaa. Mutta liittomme on terve ja olemme oppineet, että kaikesta voi puhua. Välillä tekisi mieli sanoa, että tunge se puhuminen sinne minne ei aurinko paista, mutta eih, tiedän, et vaikka asia olisi mikä, mutta kun sen nostaa kissana pöydälle ja molemmat saa sanoa mielipiteensä niin se helpottaa. Meidän ei tarvitse olla aina samaa mieltä asioistamme,emmekä todella olekkaan, mutta meidän täytyy ymmärtää ja arvostaa toisen mielipidettä. Joskus sanonkin, että helvetti, että olen valinnut ukon, joka ei todellakaan anna minulle periksi, vaan pitää omista mielipiteistään kiinni viimeiseen asti, ääägh. Raivostuttavaa, mutta en kyllä sellaista lapatossuakaan kahtoisi, joka kaikkeen vaan myötäilisi, hyi. Vanhin pojistani ja mieheni kun kävivät pojalle auton haku reissulla, ostivat tuliaisiksi suklaalevyt, jotka todella kuvastivat meitä. Minun levyssäni luki jäyhävänkääjä, tuo jäi elämään, olen nykyään aina jäyhävänkääjä. Heidän silmät oli osuneet tuohon levyyn, eikä ollut tarvinnut hetkeäkään miettiä, että olisiko se tuo. Lisäksi arkeamme kiristää läheisten päihdeongelmat ja niiden tuomat haasteet. Joskus sanoin, että elämä on sellaista kun siitä itse tekee, mutta on siinä paljon muutakin. Juuri nuo ulkopuolelta tulevat paineet ja odotukset värittää meidänkin arkea. Samoin kuin esimerkiksi, jotka elävät väkivaltaisessa parisuhteessa. Itse olen kokenut elämää väkivaltaisen narsistin kanssa, tuolloin en saanut päättää edes omasta kehostani. Niin kyllä elämä on monimutkainen matka kivineen ja kuoppineen, jotkut valitsevat viisaammin kuin toiset, toisilla on jo syntyessään geeni riippuvuus sairauteen, aina se elämä ei mene niin kuin suunnittelee.

Mielestäni tämä muusikoiden tekemä kipale tuo jokaiselle toivoa!

https://www.youtube.com/watch?v=z8U9NY5EEzI


Tämän kappaleen myötä toivotan teille kaikille antoisia pääsiäispyhiä, nauttikaa hetkistä ja retkistä 
Aurinkoisin terveisin 
Jenni <3

Viikonloppu vie voimat!!!

Nyt tiistaina on sitten, niin levännyt olo viikonlopun jäljiltä, no ei ole. Pojat notkuvat käsiin nojaten, haukottelevat ja ajatukset liitelee ihan jossain muualla kuin äikän kirjassa, toivon jo, että olisi keskiviikko. Silloin viikko meillä vasta käynnistyy, olemme hiukan hitaasti käynnistyviä. Viikonlopun myöhään valvotut illat siis kostautuvat. 
Tekisi niin mieleni vetää villasukat jalkaan ja käpertyä sohvalle, mutta ei, kotikoulu ja ruuanlaitto odottaa, siinä sivussa elukoiden ruuat, pyykit ja tiskit. Tänään en imuroi, sen olen päättänyt, pölyt ei katoa mihinkään vaikka ne imuroinkin vasta huomenna. Täytyy jossain kohtaa muistaa myös oma jaksaminen, tähän on opeteltu vuosia. Vasta masennuksen kautta ymmärsin, että kohtelen itseäni väärin, vaadin itseltäni sellaista mikä sai minut kulumaan loppu. Siitähän kärsii koko perhe jos vanhemmat eivät jaksa, joten nyt harjotellaan taukojen pitämistä ja armollisuutta itseään kohtaan. Luulisi sen onnistuvan tuosta noin vain, mutta olen vähän sellainen, että teen nyt vielä tämän ja sitten huomaankin useamman tunnin kuluneen ilman taukoa. 
Keskiviikkona arki hommiini tulee koulu ruokien haku koululta, erittäin hyvä päätös kaupungilta. Ikävää ajatella, että suomen hyvinvointivaltiossa on nälkää näkeviä lapsia, joille ei  vanhemmat tarjoa lämmintä ruokaa kun rahat menee päihteisiin, pelaamiseen tms.
Vaikka on väsynyt ja tekisi mieli hautautua vällyjen alle, ei auta. Jostain täytyy etsiä jotain positiivista ja ryhdistäytyä. Tällä kertaa silmäni osuvat Mietteitä maalta sivustolle ja siellä runoon, joka oli kuin tästä päivästä!

Tänään täytän päiväni,
pienillä ilon hippusilla,
ammennan sylin täydeltä
valoa ja hymyä,
joka syntyy lasten naurusta,
koiran katseesta, räystäiltä tippuvista pisaroista
ja 
kuulethan kuinka ne
kuiskivat keväästä
kauniimmasta ajasta.

Näin päivään on ammennettu hippunen positiivisuutta ja sen voimalla jälleen mennään "kurja" tiistai päiväkin. Itse olen tietoisesti jättänyt väliin uutiset ja korona lähetykset, ahdistun niistä vain turhaan, mies kertoo asiat  mulle lyhyesti ja vain asian, turhia lietsomatta. 
Huomaa todellakin, että on tiistai. Pojan olisi pitänyt olla jo 9 aikaa puhelin kourassa lukemassa luokkakaverille äikän kirjan tekstiä, mutta mehän nukuimme vielä tuolloin, siis jälleen onnemme ohi! Onneksemme kaverikin oli nukkunut! Näin sitä päivää taas taaplataan käyntiin ja läksyt tehdään melko sumuisessa tunnelmassa.
Tämä viikko onkin ihana kun on vain neljä päivää koulua ja töitä, iskäkin kotona jopa neljä päivää, ensimmäistä kertaa vuoteen. Katsotaan nyt, kuinka olemme maanantaina toistemme kurkuissa kiinni. Olemme tottuneet siihen, että iskä käypi töissä ja minä hoidan pojat ja kodin, sitten kun olemmekin useamman päivän 24/7 se käypi hermoon, ei saakkaan tehdä omaa tahtia hommiaan. Kihlatullani Juhalla on ad/hd joten kun sovitaan, että huilataan puoltuntia sohvalla, sen persaus nousee viiden minuutin jälkeen ja nauraa jo itsekkin ku ei voi vaan olla (naurua). Hänen ad/hd ja minun erityisherkkyys on kyllä melkoinen paketti. Toinen ei edes huomaa ad/hd höyryissään, että minä olen mököttänyt jo 10minuuttia sohvalla, lopuksi kumpikaan ei muista mistä möksähin, jälleen naurua. Arjessamme pääsemme pitkälle huumorin avulla ja ajattelemalla, että miten huonosti asiat voisi olla.  
Piti käydä ulkona kuuntelemassa hetki linnunlaulua (koiran haukuntaa) ja puron solinaa (lasten kirkumista), jotta jaksaa taas loppupäivän. Perheen puput Niilo ja Karpo asustavat vanhassa kanalassa, jossa heillä on monta neliöö ulkotarhaa ja sisätilaa. Kevät on heidänkin osalta ihanaa aikaa, kun pakkaset rupeavat olemaan ohi, sisällä kasvaa ohraa ja herneen versoja jo heille, ennen, kuin saa luonnosta. Ja niin sain tänäänkin heiltä iloloikkia kun salaattia heille vein. Jokainen lemmikki vie aikaa päivästä, mutta ne antavat takaisin niin paljon, että sitä ei voi edes kuvitella. 
Taian alkaa vääntää ruokaa jo huomiselle, kun vanhin poika tulee vahtimaan pikkuveljiään huomiseksi, niin olisi muutakin tarjota kuin nuudeleita. Saa nähdä kuinka 19vuotias vetää kotikoulun läpi ;) 

                            
Palataan
Aurinkoisin terkuin
Jenni

Poikkeustila, kotiopetus

Keväisen tuulahduksen terveiset

Auringon paistaessa keittiön ikkunasta sisään, aherran poikien kanssa koulu tehtävien parissa. Tästä tuli todellakin erilainen kevät. Aiemmin ajattelin, että ensimmäinen kevät uudessa kodissamme, nyt mietin, että mitäs nyt.  Keittiöstämme on tullut 2-3 luokkalaisen luokkahuone ja minusta koti opettaja. Suurin osa koulupäivistä sujuu hyvin ja pojat jaksavat keskittyä, mutta välillä omatkin voimat ovat vähissä. Mutta sillä, että saamme olla yhdessä omassa kodissa onnellisia, vie aika pitkälle. Se, että elämme normaalia perhe elämää on  meille, kuin lottovoitto, näin kun ei aina ole ollut.

Ketä olemme; 

Äiti ja isä

Piakkoin neljänkympin saavuttavia huumorintajuisia vanhempia, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi ja joille lapset menevät miltei kaikessa itsemme edelle, tahdomme tarjota lapsillemme hyvän, rakastavan ja turvallisen kodin. Olemme eläneet elämän nurjankin puolen, joten se tavan tylsä arkikin on meille lottovoitto. Kaija Koon sanoja lainatakseni "Jotkut ei kadu mitään, minä kadun, kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun" Siinä melko lyhyesti mieheni ja minun menneisyys.

Olemme uusioperhe toinen lapsista on minun biologinen ja toinen taas mieheni, 19vuotias vanhin pojistani asuu jo omillaan.

Tahdomme, että olemme vanhemmat, joille on helppo kertoa niin huonot kuin hyvätkin uutiset. 

Pojat 

ovat 8- ja 9vuotiaat he tykkäävät pelata videopelejä ja Pokemon go;ta.
Toinen tykkää sählystä ja toinen partiosta, pojat ovat kuin yö ja päivä, niin erilaiset, meillä on onni saada kasvattaa heidät yhdessä ja oikeasti arvostaa jokaista heidän luonteenpiirrettään, vaikka juurikin ne saa varsinkin minut, välillä hulluuden partaalle. Toinen tahtoo leivälle tomaattia, toinen kurkkua, toinen  tahtoo vaaleen leivän ja toinen tumman...koskaan ei voida mennä kultaista keskitietä ja olla vain samaa mieltä asioista,huoh!

Lisäksi meillä on lemmikkejä useampia, niihin varmasti tutustutaan tarkemmin kirjoituksissani.

Olen mielinyt kirjoittaa jo kauan arjestamme, mutta se on vain jäänyt, nyt otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin :)
 Tiedämme ettei uusioperheen elämä ole todellakaan sitä tappavan tasaista arkea, se on suurien tunteiden vuoristorata ja oppipolku, jossa jokainen välillä tuntee itsensä ns.huomaamattomaksi ja ulkopuoliseksi.
Tällainen  sekametelisoppa me mielestämme olemme.


Nyt meidän perheessä on uusia ja outojakin tuulia, kun pojat siirtyivät koronan vuoksi kotiopetukseen!
Iskä käy töissä normaalisti ja me poikien kanssa aloitamme päivän aamupalalla, sitten vuorossa tänään onkin matikkaa satalukujen kertausta, kehun kuinka hyvin ne sujuvat. 9-vuotias etsii netistä säätietoa tehtäväänsä varten, joka paikassa kirjoitetaan koronasta. Sanoin, että ohittaa nuo uutiset ja keskityy säätietoihin. Mielestämme uutiset tällaisessa tilanteessa ei kuulu lapsille. Me kerromme tarvittavan tiedon, näin ehkäisemme ahdistuneisuutta, kuoleman palkoa ja hysteriointia. Itsekkin jätän suurimman osan uutisista lukematta, suojelen itseänikin, ahdistun turhaan. Olen sairastanut masennuksen, joten en tahdo ruokkia tuota tummaa vettä itsessäni. Ahdistun herkästi ja pahat/huonot asiat rupeavat pyörimään päässäni liikaa ja tulevat uniin, joten tässä vaiheessa vedän käsijarrusta, jotta juna pysyy raiteillaan.
Poikien läksyt etenevät rauhallisessa ilmapiirissä joten päätän tässä välissä, päästää koirat pihaan juoksemaan ja laittaa pyykit koneeseen. Sen, että alakertaan kerkeän niin toinen pojista jo hihkaisee "en osaa äitiiiii", pyykit nopeasti koneeseen ja pikainen pyrähdys takaisin ylös. Aineet ovat vaihtuneet vuorossa äidinkieli ja englanti, hyvää preppausta itselleni englannissa. Englannissa suomennetaan kappaletta, itseäni huvittaa, kun osan sanoista 9vuotias osaa paremmin kuin itse, minullahan aikoinaan olikin pitkä ruotsi ja siksi tänäkin päivänä englannin kielen taito on heikko, harmi.
Äidinkielessä nk ja ng äänteet siihen opettaja laittaa liitteeksi kevennyksen, se tulikin jo tarpeeseen.
https://youtu.be/TOu1T7fZGNg

Tässä pitäisi rueta ruuankin laittoon. Tänään jauhelihakastiketta ja spagettia, poikien lemppari, itse jos päättäisin laittaisin kastikkeeseen paljon tomaattia ja paprikaa, no ei voi laittaa, kun ei maistu molemmille pojille, mielessäni ajattelen, "taas tätä tylsää kastiketta", mutta pääasia pojat tykkää ja mahat täyttyy. Ruoka pöytään ja ruoka katoaa kattilasta äkkiä, jäi minullekkin onneksi vähän.

Nyt olen ansainnut olla selälläni puoli tuntia, pojat menee huoneisiinsa pelien maailmaan. Näin kotiopetuksen aikana pelimaailma on miltei ainoita tapoja pitää yhteyttä kavereihin. Mielestäni on upeaa, että he voivat pelatessa jutella kavereille, jotta eivät ihan eristyksissä olisi. Ja kuinka paljon olen huomannut pelimaailman tuovan hyvääkin poikien elämään, englannin oppiminen pelien kautta on helppoa ja myös kivaa.
Sen, että kerkeän sohvalle selälleen, nostaa koirat metakan, eiku ylös ja komentamaan niitä, välillä niin turhauttavaa. Nyt jos hetki hiljaisuutta, iskä onkin kerennyt jo torkahtamaan. Pitkälleni ruettua päässäni pyörii, imurointi, kanien ruokinta, pyykit kuivuriin ja toiset koneeseen, astianpesukoneen tyhjäys, kuinka tässä sitten lepäät, eikun ylös ja pyykille.

Tätä se on, melkoista paletin pyörittämistä :)