Uusperhe poikkeustilassa

Aika karua luettavaa uusperhe tilanteista koronan aikaan. 
Tehdyn tutkimuksen mukaan vain 20% uusperheistä on pystynyt sopimaan järjestelyt koronan aikaan sovussa. Kyseinen kysely toteutettiin 13- 27. huhtikuuta valtakunnallisena kyselytutkimuksena. 

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan enemmäm kyseisen kyselyn tuloksista


https://uusperhe.fi/kyselyn-tulokset-uusperhe-ja-koronavirus/

Ja se, että jo normaali arki asiat on kitkaisia hoitaa lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa, niin mitä se on ollut nyt pelon alla toimiessa.

Jälleen uusperheelliset.fi sivulta bongasin tähänkin liittyvän tekstin. 

https://uusperhe.fi/eksan-vaikutus-uusperheen-uusioperheen-lapseen/ 



Mielestäni THL olisi saanut tiedottaa enemmän uusperheellisten tilanteesta/ käytännöistä. 
Itse en olisi tietoa löytänyt jos en seuraisi uusperheellisten sivustoa muutenkin. 
THL saa kyselyssä uusperheiden ohjeistuksesta arvosanaksi 2,8 arvosteluasteikolla 1-5. Mikä minusta on todella huono arvio, kun kyseessä on näin suuri ja järisyttävä asia. 
Mielestäni liikaa keskityttiin siihen, että lapsella on oikeus etävanhempaan myös koronan aikana. 
Enemmän olisi pitänyt painottaa kokonaisuutta, entä bonusvanhemmat, yhteiset lapset ja heidän riski sairastua. 


Tällaisissa tilanteissa ei kyllä ajatella lainkaan lapsen parasta. Tällä tuhotaan paljon sitä, lapsen omaa päättelykykyä ja tapaa tutustua uuteen vanhempaan. Lapsi ei opi muodostamaan käsitystä esim. uudesta isäpuolesta vaan hänen etävanhempansa laittaa hänelle ns. sanat suuhun. Tätä näkee ja kuulee paljon. Ja lisäksi se, kuinka paljon mustanmaalataan aina toista vanhempaa.

Ensimmäisissä teksteissäni kirjoitinkin tästä poikkeustilan tuomasta uhkasta ja se kuinka se saa ihmiset toimimaan poikkeuksellisesti pelon alla.
Me olemme onneksemme pystyneet sopimaan etävanhemman kanssa tapaamiset ja vähän yleisiä pelisääntöjä. 
Olisi niin parasta pystyä puhumaan asiasta, kuin asiasta vanhempien kesken, ilman syyttelyä ja omaa parastaan ajattelematta, jokainen aikuinen keskittyisi lapsen parhaaseen. Mutta nämä on niitä vaikeita tilanteita ja näissä kannattaa usein pyytää ihan ulkopuolista keskusteluapua esimerkiksi lastensuojelusta tms. 
Useissa perheissä vieroksutaan apua lastensuojelusta, mutta kyllä minä sanon, että kun on puhtaat jauhot pussissa niin heidän kanssaan on helppo työskennellä. 
Silloin kun pelkäsi, mitä seulatulokset näyttää niin työskentely oli haastavaa. Mutta sekin johtui täysin siitä, että ei uskaltanut olla rehellinen ja kertoa, että tarvitsee apua. Usein olen ajatellutkin, että olen lapset tehnyt maailmaan, niin täytyy kyllä itse pärjätäkkin. 

Muistakaa, että rohkeutta on kertoa omista heikoista kohdista, eikä lastensuojelu vie lasta jos sanot, että olet masentunut ja ettet jaksa. He auttavat teitä jaksamaan yhdessä kotona. 
Tuo tuki pitäisi saada helpommin saatavaksi ja perheille ymmärrys, että he ei ole laitos, jotka tahtoo lapsia huostaan. Heidän tehtävä on tukea erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa, jopa enneltaehkäistä vanhempien väsymistä. Itse jos olisin ollut viisas ja rehellinen noin 8vuotta sitten, niin olisin säästynyt jopa pahimmalta masennus kuopalta. Muistan sen tunteen, kun ei jaksanut nousta sängystä ja kotona oli 10vuotias ja alle vuoden vanhat lapset, lisäksi päihteitä käyttävä lapsen isä. Tuolloin olisin kaivannut vertaistukea ja kaikkea muutakin. Neuvolassa, kun  jaksoin hymyillä ja kertoa tarinoita, se riitti. Vanhempiani en tahtonut asioillani rasittaa, olinhan olevinaan jo niin aikuinen. 
En sitä sano ettenkö olisi ollut iloinen ja onnellinenkin tuolloin, mutta masennus, kun ei sitä katsonut, että kierretään toi tyyppi, ku se on niin onnelinen uudesta pojastaan ja perheestään. 
Tänä päivänä onnekseni osaan jo hiukan haparoida, kun väsymys on ottamassa otetta, niin minulla on lupa levätä. Otan vaikka päiväunet, joka päivä jos sille tuntuu, sen verran on oppinut vuosien saatossa kuuntelemaan itseään. 
Enkä enää ajattele sitä niin, että mitäköhän joku muu ajattelee väsymyksestäni, eihän se muille kuulu ja jos voin näin paremmin niin sitten teen näin! Ja onnekseni perheeni ja mieheni ovat ymmärtäneet minua tämän myllerryksen läpi. 

Eiku valoa päin!!


Aurinkoisin ja iloisin mielin

Jenni <3 

Uusperheessä kaavan mukaan vai ei?

Kuuntelin yksi yö kirjaa Pojat Pojat Pojat, kun uni ei silimään tullut, niin mieleeni jäi se, kuinka lapsia ruetaan luokittelemaan ns.kaavan mukaan jo synnytys sairaalassa. Tytöille tulee pinkki  ranneke ja pojille vaaleansininen. Ostamme pastellin ja lempeänsävyisiä vaatteita tytöille ja pojille työkoneiden kuvilla varustettuja ja kylmempiä värejä. 


Itse, kun saan olla onnellinen poikien äiti, en tiedä kuinka hurahtaisin pinkkiin jos tyttö tulisi. Mutta itse olen kyllä antanut poikien itse valita. 
Vanhimman pojan lempiväri oli esikouluiässä punainen ja mielestäni siinä ei ollut mitään outoa. Nykyään erityisherkkä nuorimmaisemme tykkää pehmoleluista, toisin, kun useat muut pojat. Mieheni on ollutkin aluksi vaikea ymmärtää, kuinka paljon nuo jokaikiset pölynkerääjät ovat pojalle tärkeitä ja turvaa tuovia. Alkuunsa hän ihmetteli, kun poika ihastui tietynlaisiin pehmoleluihin kaupoissa tms. Hänen ajatus maailmansa oli tuolloin, että eihän nyt pojat pehmoleluilla leiki. Mutta tänä päivänä hän jo ymmärtää täysin, kuinka 8- ja 9vuotiaat poikamme ovat erilaisia, eikä se vähennä poikamaisuutta lainkaan, vaikka pehmolelut onkin toisen mieleen. 

Ihmisen poika
https://www.youtube.com/watch?v=jX7uA6_zLPc

Pitäisikö tässä kappaleessakin tulevaisuudessa laulaa ihmisen henkilöstä?


Mutta siis kaikillehan nämä ajatukset istutetaan jo lapsena päähän. Tänä päivänä tätä luokittelua yritetään vähentää ja kaikkien täytyy saada olla vain henkilö ;) 

Mitä te olette mieltä tästä? 
Itse ainakin koen, että minut luokiteltiin tytöksi, eikä minusta tämän härömpää tullut ja kuka sen saa päättää sanotaanko omaa lasta tytöksi/pojaksi vai henkilöksi...

Näillä ajatuksilla tänään 
Jenni <3
Muistakaa rakastaa 

Vappu huumaa poikkeustilassa

Näin olemme jälleen edenneet keväässä siihen pisteeseen, että vappu tuli ja lumi suli. Näissä poikkeusoloissa, olin unohtanut koko vapun, eihän mitään voinut suunnitella tai reissuta. Isäntä ottikin itselleen lisätöitä koko viikonlopuksi, eilen illalla rakensimme myös koirien vuoksi aitaa pihaamme, joten ei tässä juhlia keretä. Joten viikonloppu on samanlainen, kuin muutkin, pihahommia riittää vaikka muille jakaa, eikä sisälläkään sille näytä, että voisin huilailla. On pyykin pesua, imurointia, ruuan laittoa...kovin on muuttunut vapun viettomme niistä iloisista ilakoinneista rauhalliseen koti- iltaan, voisi jopa vanhaksi meitä luulla.

Eilen jälleen kun rakensimme aitaa yhdessä ukon kanssa huumori oli onnemme. Vuosien saatossa olemme oppineet tekemään hommia yhdessä, mutta molempien täytyy kuunnella toisen ideat melko varpaillaan ja torpata toisen idea omalla, paremmalla idealla. Ennen otin itseeni ja jätin ukon yksinään puuhaamaan, mutta nyt voimme touhuta yhdessä, vaikka se onkin väliin melko huvittavaa ja rasittavaakin, kun toimimme aivan täysin eri tavalla. Toisesta huokuu se äijämäisyys ja minä piirtelisin kukkia ja somistaisin aitaa vielä viikonkin päästä. Mutta onni on, että olemme erilaisia. Lisäksi minä tekisin asiat heti ja päin p..., ukko etsii mittaa ja tekee suunnitelmia, joka oikeasti on usein kannattanutkin ja itse olen oppinutkin siitä vähän, että välillä on parempi hetki miettiä ja suunnitella. Olen aina vaan niin kärsimätön, minulle aita valmiiksi nyt ja heti. Ei ehkä parhaimpia tapojani.

Poikien kanssa kävimme herkku ostoksilla ja he majoittuivatkin heidän yläkertaansa koko illaksi. Ihana kun, heillä on ollut hyvä päivä, ei riitoja. Yhtäaikaa he nauttivat toistensa seurasta ja samassa silmänräpäytyksessä on sota tantere valmis, mutta ei onneksi tänään. Olen iloinen, että heistä on toisilleen todella paljon seuraa vaikka välillä riitojakin on paljon. Siinä he oppivat jakamaan lelujaan/pelejään ja näin kasvattavat toinen toistaan. Ja onhan 9vuotias ollut sellainen tuki ja turva nuoremmalle, ei tulisi kuuloonkaan, että vain hänen huone olisi yläkerrassa jos me nukumme alhaalla, mutta kun siellä on molempien poikien huoneet niin se toimii hyvin, puhutaankin heidän valtakunnastaan.

Toissa iltana rupesin kuuntelemaan erityisherkkyydestä kirjaa Suvi Bowellan Ihana herkkyys. Tuntui jälleen, että ompa outo tunne, kun kirjoittaja (itse erityisherkkä) kuvailee samoja asioita, joita itse olen miettinyt, kuullut, tuntenut. Yksi oudoimmista asioista mitä olen kokenut on tv:n antenninjohto. Sanoin jo nuorena veljelleni, että sain siitä sähköiskun, hänhän nauroi tuollon minulle, että tyhmä, kun siinä ei kulje edes virta. Mutta nyt ymmärrän, että se on erityisherkkyyttä, tunnen jotain outoa siinä johdossa, tätä olen ukollenikin selittänyt, että outo juttu mutta näin se vain on. Ja on varmasti useita tilanteita, joissa ukko on pyörittänyt päätään, kun olen tuntenut tai kuullut jotakin, josta hänellä ei ole mitään tietoa. Iltaisin kuulen kuinka ränneissä ohut vesivana valuu, kuulen sen kuin kosken kuohunnan, mies ei tätä kuule. Tästä syystä tykkään nukkua huoneessa, jossa on vaikka ilmanpuhdistin päällä, se pitää tasaista hyrinä ääntä ja näin saan unen niiden muiden äänien keskellä.
Moni ajattelee, että tuo eukko on vain päästään sekaisin, mutta onnekseni minä ja läheiseni tietävät, että en ole psyykkisesti noin sairas, en sairasta, kuin masennusta. Se juurikin on tuonut minut istumaan tähän omaan nurkkaani kirjoittamaan päivistämme uusperheellisenä, en välitä muiden sanomisista, itse tiedämme, kuinka asiamme on ja olemme tähän kaikkeen tyytyväisiä. Heillä joilla on aikaa miettiä ja jauhaa minun asioista, heillä on vain tekemisen puute ja oma elämä on tunneköyhää.

Olen vuosikausia elänyt entisessä elämässäni kaksoiselämää. Joutunut valehtelemaan, joka taholla lapsen isän ja oman päihteidenkäytön vuoksi. Olen valehdellut vanhemmilleni, läheisilleni, ystävilleni ja kavereilleni. Tiedän ukkoni eläneen myös kaksoiselämää. Tämän vuoksi tahdomme olla toisillemme täysin rehellisiä ja kertoa myös niistä vaikeista asioista, mutta tällä tavalla olemme välttäneet kaikki ne suurimmat yhteenotot. Onhan nämä yhteiset vuodet olleet opettelua ja haparointia todellakin. Ukolle ajatus rehellisyydestä ja puhumisesta parisuhteessa oli aivan mysteeri, itse olin taas ollut se kusetettu osapuoli, joten en oisi tätä parisuhdetta lähtenyt edes rakentamaan, jos en olisi saanut toiselta täyttä rehellisyyttä. Rehellisyys vie pitkälle.

Tästä hetkestä mielestäni kertoo upeasti Kaija Koon kipale Onnellinen loppu

https://www.youtube.com/watch?v=926UUNewQH4


Näihin tunnelmiin
Muistakaa rakastaa
Jenni <3