Oma kokemusasiantuntijuus, mitä se on?

Olen törmännyt pari kertaa ihmisiin, jotka sanoivat, "ryyppäämällä ja pillereilläkö olet itsellesi töitä saanut, että pitäsköhän minunkin" En voinut uskoa, että minulle oikeasti noin sanotaan. 

Ei en saanut tätä titteliä ihan niin helpolla...

Minähän olen sairas ihminen, en ole omasta halustani addikti, se on niin syvällä. Noita sanojani miettiessä mietin itsekseni, mitä kaikkea minun piti kokea, jotta tänä päivänä voin sanoa itsestäni ylpeänä, että olen oma kokemusasiantuntijaksi.

Nuorena jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kuvittelin sen olevan vain, minun vikani, näinhän tietyt aikuiset olivat minulle sanoneet ja näinhän tekijäkin minulle uskotteli. Tuolloin en ymmärtänyt, kuinka sairas ihmisen täytyy olla, jotta tekee jotain tuon kaltaista kasvavalle nuorelle. Ihminen joka teki väärin, pääsi, kuin kissa veräjästä. Yritin unohtaa asiaa koko nuoren elämäni, mutta koskaan se ei onnistunut. Päihteitä käyttämällä sain rauhan mieleeni, joskus alkoholi/pilleri pöhnässä olin todella aggressiivinen, purin tuota kautta omaa pahaa oloani. 

Terapiaa kokeiltiin, olin pitkillä sairaslomilla peruskoulun jälkeen, oman jaksamisen vuoksi. Terapia tyssäsi toiseen kertaan, kun psykologi sanoi tuntevansa vanhempani. Tuolloin ajattelin, etten todellakaan tahdo tätä kaikkea painolastia vanhempieni harteille, että minun on vain jatkettava itsekseni. Vaikka vaitiolovelvollisuus hänellä olikin, niin ajattelin, että vanhempani saa kuulla pahimmatkin oloni, se ei käynyt. Perheeni oli hyvä ja turvallinen kaikin puolin. 

Tuossa usvassa päädyin suhteeseen väkivaltaisen narsissin kanssa. Yritin itse käydä päivittäin töissä, siellä minulla oli toinen elämä, turvallisia ihmisiä. Sitten poikaystäväni sai päähän, että, kun ei saanut minua päivällä kiinni, niin hän tuli työpaikkani käytävälle minua ahdistelemaan ja kiristämään. Aina hänelle piti olla rahaa tai muuta tarjottavaa. Jos ei ollut antaa, niin turpaan tuli illalla, mutta sehän oli sitä normaalia...

Kolme vuotta kärsin tuossa suhteessa, monesti kuvitellen, että kuolen tänään. Itsemurha ajatuksia minulla ei ollut, en halunnut vanhemmille sitäkään taakkaa kannettavaksi. 

Muistan, kuin eilisen, rappu käytävässä täristen yöpuvussani minua revittiin asuntoon ja kohta taas heitettiin betoni rappusiin, kuin roskan, siinä ei ihmisarvo paljon päässyt kasvamaan. Monesti toivoin, että menettäisin tajuntani. Vasta, kun kädestäni suihkusi verta, heittely ja hakkaaminen loppui. Ambulanssiahan ei saanut soittaa, joten kättä vaan pakettiin. Se, kuinka hän luikerteli ja sai aina vaan anteeksi, oli sitä hänen suurinta sairauttaan, narsisimia. Sairaan kiero ja sairas mieli. Jollakin tavalla uskoin ihmisistä kuitenkin hyvää, joten ajattelin hänenkin parantuvan. 

Mutta ei.

Kolmen vuoden jälkeen iloitsin vapaudestani, kuvioihin tuli muutkin päihteet, niiden turvin jaksoin bilettää yötä myöten, aamuun saakka. Jälleen löytyi turvallinen päihdepöhnä, jossa pystyin unohtamaan kaiken.

https://www.youtube.com/watch?v=xA9FemhbDiQ

Siitä arvelin, että elämäni alkaa, mutta olin jo jäänyt koukkuun aineisiin ja siinä sitten mentiin päivä kerrallaan kohti helvettiä...

Elämäni heräsi henkiin saadessani maailman suloisimman pojan. Tahdoin olla hänelle äiti, jota suojelen kaikelta pahalta. Ja sitä todellakin sain olla. 

Kohta tämä pieni täyttää 20vuotta ja saan olla ylpeä hänestä. Hänestä kasvoi upea nuori mies!

Tuon jälkeen koin useamman keskenmenon, joka vei toisen lapsen ajatusta kauaksi minusta. Olinko edes nainen. Kaikki, mikä liittyi vauvoihin satutti minua vuosia.

10vuotta ensimmäisen pojan syntymästä sain toisen, jälleen suloisimman pojan. 

Minun pojat💗💗

Perhe arkemme oli ns.normaalia, mutta se oli höystettynä päihdeongelmilla. Selviäkin jaksoja elin, mutta tunteiden käsittely oli minulle, niin kaukainen ajatus, joten tuli sitten nollattua aina päätä, niin ilossa, kuin surussa.

Kolmekymppisenä yksinhuoltajana, kahden lapsen kanssa, elämä testaili minun vahvuuttani. Masennuin. 

Masennuksesta kärsin vuosia, ennen kuin ymmärsin kertoa äidilleni, että minulla ei ole kaikki hyvin. 

Luulin, että se on sitä normaalia olotilaa selvinpäin. Onnekseni sain lääkityksen. Terapiani alkoi vasta vuosia myöhemmin, kun itse tahdoin selvittää miksi minä masennuin.

Lisäksi olen seurannut viereltä läheisen päihdeongelmaa, myös joutunut aitiopaikoille, kun mieskaveri jonottaa korvaushoitoon ja meinaa hoitoon pääsyn aikana vajota liian syvälle, olen nähnyt niin läheltä tuon subutexin kirouksen katukaupassa, ettei lähemmäksi enää pääse. Kaiken tämän lisäksi olen käynyt kymmenissä hautajaisissa saattelemassa ystäviäni viimeiselle matkalleen. 

Nuorimman pojan syntymän jälkeen jouduin hyvästelemään rakkaat ukin ja mummon, lisäksi rakkaan ystäväni, poikani kummin menetin myös. Tuolloin elämä tuntui epäreilulta. 

Viitisen vuotta sitten, nuorimman pojan isän kuoltua, rupesin pohtimaan, että nyt mennään jo liian läheltä. Milloinka on minun vuoro, jos en lopeta tuota touhua. 

Tuolloin sain elää terveessä parisuhteessa, jossa olen onnellisesti vielä tänäkin päivänä. Siitä rakkaudesta sain niin paljon potkua, että oli aika hyvästellä kaikki se paska. 

Lisäksi minusta tuli vielä kolmannen pojan bonus-äiti, joten ajatukset kolmannesta lapsesta, toteutui melko yllättävästi, ilman kakkavaippa rumbaa.

Minun pojat💗💗💗

Vaikka tänä päivänä elän täysin normaalia uusperheellisen arkea niin, koskaan en tule unohtamaan ystäviäni noissa porukoissa, enkä ainoatakaan nyrkin iskua tai mitään muutakaan menneisyydestäni, koska se on osa minua, se on kasvattanut minut tällaiseksi, mitä tänä päivänä olen. Olen hyväksynyt menneisyyteni ja oppinut elämään sen kanssa, vuosien työ on takana, mutta elämä edessä. 

Kävin myös koulutuksen kokemusasiantuntijaksi, joka auttoi minua vielä lisää,ymmärtämään vieläkin paremmin menneisyyteni!

Sitä on oma kokemusasiantuntijuus minun kohdallani!!!

Omaa tarinaani kertomalla toivon tuovani, edes yhdelle ihmiselle tunteen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tai ,että juttuni toimisi vertaistukena jollekkin toipuvalle. 

💗Muistakaa rakastaa💗

              Jenni 

 

Kun tuo harmaa sumu täytti pääni...masennus!!!

Tämän tekstin omistan kaikille heille, joilla tavalla tai toisella on ollut ongelmia oman mielen kanssa. 

Itselläni masennus sai alkunsa lapsen syntymän jälkeen, se ei ollut synnytyksen jälkeistä masennusta vaan ihan normi masennusta, joka vei voimat ja mielenkiinnon elämään. Tuon masennuksen kanssa käsikädessä kulkien pienetkin asiat tuntuivat suurilta. Elämäni päihdeongelmaisena yksinhuoltajana ei hampaita naurattanut. Yksinhuoltajaksi ryhdyin täysin omien voimavarojeni vuoksi. En voinut enää kannatella toista päihdeongelmaista aikuista ihmistä rinnallani. Tuolloin ainoa syy, oli jatkaa, omat lapset! Olen heille elämäni velkaa!!!

Neuvolassa minua alussa moitittiin siitä, kun olin väsynyt. Tuosta syystä harvoille ja valituille uskalsin edes kertoa, kuinka masentunut olin. Omalla lääkärillä käytyäni sain lääkityksen, mutta en hoitoa. Itse olen tätä ihmetellytkin, että hoidetaan lääkkeellä, mutta ei selvitetä miksi masennuin ja ehdoteta jatkohoitoa. Lääkitys auttoi onnekseni, että ne pahimmat jäävuoren huiput jäivät pois, eikä sinne pohjamutiinkaan tarvennut lähteä rypemään, mutta se oli jonkinlaista selviytymistä päivästä toiseen. Lääkityksestäkin olin aluksi sitä mieltä, että kyllä minun pitää kestää ja jaksaa oma elämä ilman lääkitystä. Olinhan vahvojen naisten sukua...vahvuus kääntyikin heikkoudekseni, ennen kuin tajusin, että vahvuutta on juuri se, että  myöntää heikkoutensa. 

Lapsistani olin todella ylpeä ja onnellinen. Niin kuin tänäkin päivänä, mutta eihän sekään tietenkään masennustani pois vienyt. 

Vuosia kuuntelin toistuvasti sitä, että ryhdistäydy, nouse ylös, vihonviimeisiä sanoja joita tahdoin kuulla. Vuosia myöhemmin pääsin oikeanlaiseen hoitoon, minua kuunneltiin ja ymmärrettiin ansimmäistä kertaa elämässäni, eikä se ollut millään tavalla minusta kiinni, että juuri minä sairastuin. Vihdoinkin henkinen selkäreppuni oli tyhjennetty ja annettiin lupa sairastaa. Tuota kautta pääsin myös päihdehoitoon, vaikka tuolloin ekana ajattelinkin, että se on pelkkää kyttäämistä, ennen, kuin ymmärsin, että kaikki tekemäni virheet oli vain minusta kiinni. 

Kukaan, joka ei itse ole masentunut, ei tiedä mitä kaikkea ihminen käy läpi masennuksensa vuoksi. Häpeä ja syyllisyys on vain pieni pintaraapaisu, niistä tunteista joita käymme läpi. Vierellä kulkijan on turha sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, kun asia ei niin ole. Jokainen kokee ja tuntee eri tavoin, toiset vahvemmin kuin toiset. Jos olisin tiennyt jo nuorena aikuisena, että olen erityisherkkä, olisin osannut ehkä ymmärtää itseäni paremmin. 

Tänä päivänä osaan kuunnella itseäni ja tiedän, kuinka pystyn välttämään sen, että kulutan itseni puhki. Paljon olen jättänyt myös ihmisiä taakseni, sen vuoksi, että itse voisin voida paremmin. Ilman rinnalla kulkevaa kihlattuani ja upeaa perhetyötämme, en olisi oppinut koskaan pitämään itsestäni huolta. Tänä päivänä osaan arvostaa itseäni ihmisenä, aivan eritavoin, kun nuorempana. Minun ei tarvitse kelvata kaikille, kunhan olen itse sinut kanssani!

Muistakaa rakastaa

💓Jenni💓