Ensimmäinen käynti lasten psykiatrian poliklinikalle lähestyy! Erityisherkkä 9vuotias poikamme oireilee muuton ja koulun vaihdon vuoksi! Viime talvi ollaan räpiköity miltei yksin eteenpäin, koululta ei saatu mitään tukea! Asia ei kuulema kuulunut psykologille eikä sen enempää kuraattorille, vaikka suurimmat ongelmat olivat koulussa.
Onnekseni osasin avata suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain lastensuojelun työntekijät pitämään puoliani. Koulussa vissiin ajateltiin, että tässä nyt ei voi olla muusta kyse kun ongelmat kotona, koska lukeehan meidän teksteissä kuntoutunut narkomaani... Yritin pitää kovasti puoliani keskustelu ajoilla. He (ope,rexi ja apuope) ihmettelivät koululla, kuinka väsynyt olen kun purskahdan itkuun. Kyllä todellakin olin väsynyt, mutta olin väsynyt siihen, kuinka jälleen menneisyys kummittelee ja kuinka he aikuiset ihmiset eivät uskoneet vilpitöntä sanaani. Nyt vihdoinkin ymmärsin, kuinka tärkeä minun on ollu todistaa päihteettömyyteni sadoilla eri kusi testeillä ja että tästä on ihan mustaa valkoisella.
Minä toivon, että opettajan vaihdos on hyvä ponnahduslauta pojallemme parempaan huomiseen. Hänen tapansa toimia ei ole niin jyrkkä kuin aiemman. Kuulimme poikamme kanssa joka keskustelussa siitä, kuinka muu ryhmä on ryhmäytynyt jo esikoulu iässä, eikä poikamme nyt oikein tähän näytä asettuvan. sanoisinko, että hieman otti päähän ja ottaa päähän. Tottakai lapsi rupeaa uskomaan itsekkin tuollaiseen soopaan jos sitä joka viikkoa tai jopa joka päivä kuulee. Mielestämme poika on niin ihanan erikoinen tapaus, jota moni lapsi ei edes osaa olla. Hän on omalla tavallaan pikku aikuinen, sosiaaliseti erittäin lahjakas ja herkkyytensä vuoksi todella empattinen ja aito.
Lastensuojelusta olivat kouluun yhteydessä, mutta sitten tuli korona. Noh se toisaalta antoi pojallemme aikaa kasvaa, kun kävi kotikoulua. Pojan ahdistus ja äkkinäiset kiukunpuuskat eivät vaan ota loppuakseen. Itsensä soimaaminen on todella rankkaa.
Äitinä minua tietenkin rupeaa jännittämään tuo ensi viikon käynti. Päässäni pyörii onko se masennus, onko sillä...onko se...vai mitä tämä kaikki on. Mutta toisaalta taas tiedän, että nyt meidät on otettu tosissaan eikä meidän tarvitse vaan selvitä vaan poika voi saada jopa apua. Äsken dawba- kyselyä täyttäessäni ymmärsin ehkä vihdoinkin, että pojan mielialassa on paljon korjattavaa, vaikka se ei kotona niin oireilekkaan. dawba on käytöshäiriöiden diagnostiikan apuvälineinä käytettävä menetelmä.
Toivottavasti tekstini saisi muutkin äidit ja perheet hakemaan rohkeasti apua perheelle. Vanhan aikainen ajatus, että lastensuojelu vaan ottaa lapsia huostaan, kun ongelmia perheissä, ei pidä paikkaansa. Heidän viimeinen vaihtoehto on huostaanottaa lapsi. Sitä ennen perheelle tarjotaan eri apu- ja tukimuotoja kotiin. Ja mitä rehellisempi itse olet ongelmista, sitä paremmin he voivat auttaa. Meitä on kyllä tuettu mahdottoman paljon jo tuolloin, kun käyttömme oli aktiivista. Missään vaiheessa ei puhuttu huostaanotosta vaan siitä, että kuinka perhe pysyy kasassa ja ilman päihteitä.
Voimia perheisiin, joissa käydään tai on käyty samoja asioita läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti