Kun mikään ei tunnu miltään

Ulkona tuuli tuivertaa ja sade piiskaa naamaan

Ystäväni masennus ja uupumus saapuivat luokseni jälleen hiljaa hiipien. 

Nämä ystävät eivät ilmoita tulostaan, 

eivät varoittele mitä on luvassa, eikä anna armoa hetkeäkään. 

Itsestäni tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, en kykene, en pysty. Voimat ovat niin finaalissa, että työn ja arjen yhdistäminen tuntuu todelliselta suoritukselta ja, joka tehtävään täytyy etsiä voimia erikseen. Lähden innoissani piha hommiinkin ja kohta löydän itseni rapuilta istumassa, itkemässä ja keräilemässä voimia. 

Tuntuu, kuin olisi laiska, vaikka masennushan ei sitä todellakaan ole. Järjellä osaan ajatella ja tiedostan olevani sairas, mutta tunne ottaa päivittäin vallan, joka työntää minua vain syvemmälle ojaan. Tunnetta on erittäin vaikea selittää kenellekään, sinulla on haluja tehdä, mutta voimia ei vain ole. 

Olet, kuin usvaisessa metsässä, kuin Liisa Ihmemaassa, eksyneenä, tiedät määränpään, mutta matka sinne on erittäin sekava, hatara, utuinen. Et saa oikein mistään kiinni, näet metsässä viittoja, jotka opastaisi sinut perille, mutta ne on kirjoitettu väärin ja, vaikka saisit kyltistä selvän, unohdat sen neuvon minuuteissa. Yrität tarttua johonkin kiinni, mutta kaikki lipuvat ohi, otteesi lipsuu uudestaan ja uudestaan. Sama on, kun yrität muistaa asioita, et saa oikein mistään kiinni tai muistat vain osan asiasta. 

Minulla on onni, että minulla on mies, joka tukee ja rakastaa minua juuri tällaisena. Hän jaksaa zempata eteenpäin, hän kulkee vierellä varmasti, joka askeleen, siltä osin itselläni on erittäin turvallinen olo, mutta olen kadonnut, jotenkin itseltäni. Muutkin läheiset ovat ymmärtäväisiä. Tänä päivänä onneksi masennuksesta ja muista mielenterveydenhäiriöistä puhutaan kuitenkin avoimemmin ja se vähentää myös sairauden tuomaa häpeää ja syyllisyyttä. Terveys 2011 tutkimuksen mukaan, joka kymmenes suomalainen aikuinen kärsii masennuksesta. Kukaan ei ole itse syypää sairastumiseensa, siihen vaikuttavat useat asiat. Esimerkiksi perintötekijät, lapsuuden kielteiset kokemukset, sosiaalisuhteiden vähyys, kuormittavat elämäntilanteet, kuten suuret muutokset, menetykset, traumaattiset kokemukset jne. 

Erityisherkkyyteni varmasti uuvuttaa minua myös tietynlaisesti, kun aistin kaiken ympärillä olevan herkästi. Tunnistan ihmisistä jos en ole oikeasti tervetullut heille tai, että heidän käytös ei ole aitoa. Kun olet koko ajan sarvet päässä tunnustellen tilanteita, se uuvuttaa vahvankin. 

Työssäni, osa työtäni on havannoida ja aistia tilanteita etukäteen, nautin ja rakastan työtäni, vaikka se kuormittavaa onkin. Tänä päivänä kaipaan työtäni eniten. Enkä koe, että nykyinen työni on minut uuvuttanut, vaan taustalla on paljon asioita, traumoja...

Viimeinen vuosi on ollut henkisesti kuluttava, minulta on vejetty matto jalkojen alta uudestaan ja uudestaan. Viime huhtikuussa tein elämäni parhaimpia päätöksiä, vaikka tulevaisuus pelottikin. Sanoin itseni irti vaki työsuhteesta ja sain tietyt asiat päätökseen. Uudet tuulet toivat paljon mukanaan ja en ehkä kerennyt käsitellyt kaikkea sitä shaibaa, joka taakseni jäi. Vieläkään en käsitä, kuinka ihminen voi olla niin katala ja julma toiselle, uudelleen ja uudelleen. Se stressitaso mikä minulla tuolloin oli päällä, vei kehoni äärirajoille. Jälkeenpäin en ymmärrä, kuinka nuo hetket olen jaksanut puskea eteenpäin. 

Ihmisen mieli ja keho ovat outo yhdistelmä, se muistaa kaikki tapahtumat, vaikka itse ihminen ei niitä muistaisi tai tiedostaisikaan. Kun ihmisellä on elämässä hetken tasaisempaa, ne vanhat traumat uuvuttavat ihmisen, näin itselleni on käynyt masennusdiagnoosin jälkeen varmaan kolme kertaa. Kroppa voi palautua useita kuukausia tai, jopa vuosia. Itse palaudun yleensä muutamasta viikosta pariin kuukauteen, mutta kaikki olemme yksilöitä. 

Arjessa niistä pienistä jaksamisista nautin, eilen tein ruokaa, tänään pesen pyykkiä, joinakin päivinä nämä eivät onnistu, sen tiedän. Eilen nauroin veljeni typerille jutuille, tänään en välttämättä jaksa, sen hyväksyminen on välillä vaikeaa, mutta itselleni tärkeää, jotta pääsen askel askeleelta eteenpäin. Missään vaiheessa en ajattele, että olisin hävinnyt, vaan taisteluni jatkuu ja tiedän, että minä tämän jälleen päihitän. Ja olen oppinut masennukseni ja uupumukseni kautta tunnistamaan tunteita, mielialoja ja tuntemuksiani. 

                   En ole valinnut masennustani, se valitsi minut. 

                                          Muistakaa rakastaa 

                                                💖 Jenni 💖

Kuvat;pixabay