Tuntemuksia menneistä tässä hetkessä

Joulun pyhinä meillä on ollut perinteenä, että vanhin pojistamme tulee joulupäivänä meille syömään, meidän perheen mummon kanssa. Tuo meidän perheen mummo on tullut elämäämme jo 25vuotta sitten, hän on ollut tukena ja apuna. Harvoin ihmiset saavat elämään sellaisen ihmisen, joka kulkee mukana ja matkan vain jatkuessa hänestä tulee, perheenjäsen. 

Hän on nähnyt ne minun huonommatkin vuodet ja siitä huolimatta jaksaa luottaa, eikä tuomitse. Usein nykyään puhummekin avoimesti menneistä ja siitä, kun en ole ollut parhaimmillani, kun olen valehdellut silmät päästä ja silti hän on jaksanut auttaa ja olla läsnä tarvittaessa. 

Tuona eräänä jouluna miehet jäivät keittiöön tekemään meille joulu lounasta, kun me päädyimme juttelemaan asioista, jotka meitä on vuosien saatossa koskettaneet ja puhe kääntyi dokumenttiin asunnottomat. Etsin meille yhden jakson, katsoimme ja juttelimme. Itse pyörittelin päätä, kun pystyin niin samaistumaan dokumentin nuoriin. 

Meidän mummo kysyikin, miltä minusta tuntuu katsoa, mille se tuntuu; vastasin "hävettää", hetken mietin ja korjasin, "myötähäpeä on oikea tunne". En todellakaan häpeä menneisyyttäni, se vaan kohdallani meni niin, kuin meni. Myötähäpeä, siitä, kun ihminen kuvittelee olevansa miltei selvinpäin ja meinaa nukahtaa kesken lauseen, näin olen itsekin vuosia väittänyt niin itselleni, kuin läheisilleni. Se saa itseni kiukkuiseksi itselleni, kuinka olen kohdellut läheisiäni, mutta siinä huomaa mitä päihteet tekevät. Ihmisen persoona muuttuu täysin, se on kuin tuntematon versio itsestään. Ihmisen persoona on myyty päihteille. 

Tuota tilannetta olen usein tuon joulun jälkeen miettinyt.  

Minulla on paljon ihmisiä ympärillä, jotka ovat nähneet huonoja päiviäni, huonoja ajan jaksoja jne. siitä huolimatta he ovat jaksaneet tukea minua ja minun haaveitani. 

Vanhempani ovat varmasti olleet tärkeimpiä tuossa roolissa, siitä ikuisesti heille kiitollinen, minua ei ole koskaan vähätelty tai sanottu, että en pystyisi johonkin, minuun on uskottu.

Veli on ollut erityisessä roolissa elämässäni, niin käyttöaikaan, kuin nyttenkin. Tietysti suhteemme on kasvanut ja voi paremmin, kun molemmat on jättäneet aineet taakseen. 

10vuotta sitten ilmestynyt lapsuuden ystäväni varmaan pelasti henkeni ja minä hänen. Kaksi ihmistä, jotka sanoivat, että koskaan en mene naimisiin, on onnellisesti naimisissa ja elää unelmaansa. Koskaan en olisi uskonut näin käyvän minulle, se oli vain itsestäni kiinni, mihin suuntaan lähden. 

Jokainen on tuonut jotain elämääni, yksin en olisi jaksanut.