Olen törmännyt pari kertaa ihmisiin, jotka sanoivat, "ryyppäämällä ja pillereilläkö olet itsellesi töitä saanut, että pitäsköhän minunkin" En voinut uskoa, että minulle oikeasti noin sanotaan.
Ei en saanut tätä titteliä ihan niin helpolla...
Minähän olen sairas ihminen, en ole omasta halustani addikti, se on niin syvällä. Noita sanojani miettiessä mietin itsekseni, mitä kaikkea minun piti kokea, jotta tänä päivänä voin sanoa itsestäni ylpeänä, että olen oma kokemusasiantuntijaksi.
Nuorena jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kuvittelin sen olevan vain, minun vikani, näinhän tietyt aikuiset olivat minulle sanoneet ja näinhän tekijäkin minulle uskotteli. Tuolloin en ymmärtänyt, kuinka sairas ihmisen täytyy olla, jotta tekee jotain tuon kaltaista kasvavalle nuorelle. Ihminen joka teki väärin, pääsi, kuin kissa veräjästä. Yritin unohtaa asiaa koko nuoren elämäni, mutta koskaan se ei onnistunut. Päihteitä käyttämällä sain rauhan mieleeni, joskus alkoholi/pilleri pöhnässä olin todella aggressiivinen, purin tuota kautta omaa pahaa oloani.
Terapiaa kokeiltiin, olin pitkillä sairaslomilla peruskoulun jälkeen, oman jaksamisen vuoksi. Terapia tyssäsi toiseen kertaan, kun psykologi sanoi tuntevansa vanhempani. Tuolloin ajattelin, etten todellakaan tahdo tätä kaikkea painolastia vanhempieni harteille, että minun on vain jatkettava itsekseni. Vaikka vaitiolovelvollisuus hänellä olikin, niin ajattelin, että vanhempani saa kuulla pahimmatkin oloni, se ei käynyt. Perheeni oli hyvä ja turvallinen kaikin puolin.
Tuossa usvassa päädyin suhteeseen väkivaltaisen narsissin kanssa. Yritin itse käydä päivittäin töissä, siellä minulla oli toinen elämä, turvallisia ihmisiä. Sitten poikaystäväni sai päähän, että, kun ei saanut minua päivällä kiinni, niin hän tuli työpaikkani käytävälle minua ahdistelemaan ja kiristämään. Aina hänelle piti olla rahaa tai muuta tarjottavaa. Jos ei ollut antaa, niin turpaan tuli illalla, mutta sehän oli sitä normaalia...
Kolme vuotta kärsin tuossa suhteessa, monesti kuvitellen, että kuolen tänään. Itsemurha ajatuksia minulla ei ollut, en halunnut vanhemmille sitäkään taakkaa kannettavaksi.
Muistan, kuin eilisen, rappu käytävässä täristen yöpuvussani minua revittiin asuntoon ja kohta taas heitettiin betoni rappusiin, kuin roskan, siinä ei ihmisarvo paljon päässyt kasvamaan. Monesti toivoin, että menettäisin tajuntani. Vasta, kun kädestäni suihkusi verta, heittely ja hakkaaminen loppui. Ambulanssiahan ei saanut soittaa, joten kättä vaan pakettiin. Se, kuinka hän luikerteli ja sai aina vaan anteeksi, oli sitä hänen suurinta sairauttaan, narsisimia. Sairaan kiero ja sairas mieli. Jollakin tavalla uskoin ihmisistä kuitenkin hyvää, joten ajattelin hänenkin parantuvan.
Mutta ei.
Kolmen vuoden jälkeen iloitsin vapaudestani, kuvioihin tuli muutkin päihteet, niiden turvin jaksoin bilettää yötä myöten, aamuun saakka. Jälleen löytyi turvallinen päihdepöhnä, jossa pystyin unohtamaan kaiken.
https://www.youtube.com/watch?v=xA9FemhbDiQ
Siitä arvelin, että elämäni alkaa, mutta olin jo jäänyt koukkuun aineisiin ja siinä sitten mentiin päivä kerrallaan kohti helvettiä...
Elämäni heräsi henkiin saadessani maailman suloisimman pojan. Tahdoin olla hänelle äiti, jota suojelen kaikelta pahalta. Ja sitä todellakin sain olla.
Kohta tämä pieni täyttää 20vuotta ja saan olla ylpeä hänestä. Hänestä kasvoi upea nuori mies!
Tuon jälkeen koin useamman keskenmenon, joka vei toisen lapsen ajatusta kauaksi minusta. Olinko edes nainen. Kaikki, mikä liittyi vauvoihin satutti minua vuosia.
10vuotta ensimmäisen pojan syntymästä sain toisen, jälleen suloisimman pojan.
Minun pojat💗💗
Perhe arkemme oli ns.normaalia, mutta se oli höystettynä päihdeongelmilla. Selviäkin jaksoja elin, mutta tunteiden käsittely oli minulle, niin kaukainen ajatus, joten tuli sitten nollattua aina päätä, niin ilossa, kuin surussa.
Kolmekymppisenä yksinhuoltajana, kahden lapsen kanssa, elämä testaili minun vahvuuttani. Masennuin.
Masennuksesta kärsin vuosia, ennen kuin ymmärsin kertoa äidilleni, että minulla ei ole kaikki hyvin.
Luulin, että se on sitä normaalia olotilaa selvinpäin. Onnekseni sain lääkityksen. Terapiani alkoi vasta vuosia myöhemmin, kun itse tahdoin selvittää miksi minä masennuin.
Lisäksi olen seurannut viereltä läheisen päihdeongelmaa, myös joutunut aitiopaikoille, kun mieskaveri jonottaa korvaushoitoon ja meinaa hoitoon pääsyn aikana vajota liian syvälle, olen nähnyt niin läheltä tuon subutexin kirouksen katukaupassa, ettei lähemmäksi enää pääse. Kaiken tämän lisäksi olen käynyt kymmenissä hautajaisissa saattelemassa ystäviäni viimeiselle matkalleen.
Nuorimman pojan syntymän jälkeen jouduin hyvästelemään rakkaat ukin ja mummon, lisäksi rakkaan ystäväni, poikani kummin menetin myös. Tuolloin elämä tuntui epäreilulta.
Viitisen vuotta sitten, nuorimman pojan isän kuoltua, rupesin pohtimaan, että nyt mennään jo liian läheltä. Milloinka on minun vuoro, jos en lopeta tuota touhua.
Tuolloin sain elää terveessä parisuhteessa, jossa olen onnellisesti vielä tänäkin päivänä. Siitä rakkaudesta sain niin paljon potkua, että oli aika hyvästellä kaikki se paska.
Lisäksi minusta tuli vielä kolmannen pojan bonus-äiti, joten ajatukset kolmannesta lapsesta, toteutui melko yllättävästi, ilman kakkavaippa rumbaa.
Minun pojat💗💗💗
Vaikka tänä päivänä elän täysin normaalia uusperheellisen arkea niin, koskaan en tule unohtamaan ystäviäni noissa porukoissa, enkä ainoatakaan nyrkin iskua tai mitään muutakaan menneisyydestäni, koska se on osa minua, se on kasvattanut minut tällaiseksi, mitä tänä päivänä olen. Olen hyväksynyt menneisyyteni ja oppinut elämään sen kanssa, vuosien työ on takana, mutta elämä edessä.
Kävin myös koulutuksen kokemusasiantuntijaksi, joka auttoi minua vielä lisää,ymmärtämään vieläkin paremmin menneisyyteni!
Sitä on oma kokemusasiantuntijuus minun kohdallani!!!
Omaa tarinaani kertomalla toivon tuovani, edes yhdelle ihmiselle tunteen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tai ,että juttuni toimisi vertaistukena jollekkin toipuvalle.
💗Muistakaa rakastaa💗
Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti