Päihdehelvetistä uusperheelliseksi!!!

Tässä on taas askelia kuljettu, katsottu usein taakse, vanhat traumat nostavat päätänsä. Traumat tuovat masennuksen... Ihminen, joka elää omaa unelmaansa, miksi hänen mieli sairastuu, miksi hän kokee kaiken sen elämän värittömyyden ja tunnottomuuden juuri silloin, kun elämä on hyvää ja turvallista... Ihmiskeho on ihmeellinen, se suojelee meitä traumoilta ja, kun elämä rauhoittuu, elimistö tunnistaa sen hetken, että nyt ihminen jaksaa kantaa taakan tästäkin vanhasta traumasta. Vuosi 2023 toi todella paljon elämääni  negatiivisuutta entisen työni kautta...selvisin siitä...mutta sekin pahaolo purkautui sitten vasta nyt. Koin oikeasti sellaisia hetkiä, että onko tässä mitään järkeä. Koskaan en ole itsetuhoinen ollut, mutta ne hetket, kun et oikeasti näe mitään valoa tai väriä elämässä, se puuduttaa.  Tällä viikolla olen saanut kokea oikeita tunteita siitä, kun jotkut ihmiset huomaavat, välittävät ja kuuntelevat. Eräs joulu tonttu tuo joulupostia ja toinen kuunteli minua aidosti ja...

Moni on sanonut ääneen minulle,  että toivoisi, etten olisi joutunut kokemaan kaikkea, mitä takaani löytyy.  Ei, itse en ajattele lainkaan niin. Itsestäni tuntuu, että olen tullut tällaiseksi ihmiseksi, juurikin siitä syystä, että olen kulkenut pimeissä syvissä vesissä. Ne hetket, mitä kukaan ei toiselle toivoisi, on kasvattanut minusta empaattisen toisia kohtaan.  Ymmärrän nuoria äitejä, varsinkin yh-äidit ovat olleet lähellä sydäntäni aina. Sitä vahvuutta noissa naisissa ei voi, kun ihailla. Tavalla tai toisella eteenpäin menevät ja aina tekevät parhaansa, parhaansa siihen hetkeen kytkettynä.  Ymmärrän ihmisiä, jotka haaveilevat ns. normaalista perhe- elämästä. Jotta saisi käydä töissä, viedä lapsia harrastuksiin ja olla illalla väsynyt kaikesta siitä.  Ymmärrän narkomaania, jolla on vieroitusoireet, jolla ei ole kotia, ei ole paikkaa minne mennä. Ymmärrän ihmisiä, jotka yrittävät rimpuilla selvinpäin, mutta tuntuu, että maailma on sinua vastaan.  Ymmärrä...

Tänään pyhäinpäivänä, muistamme kaikkia heitä, jotka ovat luotamme lähteneet. Kyynel vierähtää poskelleni,  tiedän heidän olevan lähellä,  mutta niin kaukana ja ikävä on ikuinen.  Tunnen tuulen väreen poskellani, tunnen hänet vierelläni, hetkessä hän, kuitenkin on poissa.  Niin monta asiaa olisi sanottavana ja kysyttävänä, niin monta asiaa tehtävänä. Etsin muistoistani pieniä asioita, tuoksuja ja kosketuksia, niitä, joita en enää kokea voi.  Isovanhemmilleni tahtoisin kertoa, kuinka rakkaita he ovat edelleen ja, kuinka paljon heiltä olen oppinut, kuinka kiitollinen heille olen. Teidän ovet olivat auki aina, koskaan ette sanoneet, "en kerkeä", aina te kerkesitte antaa minulle aikaanne.  Intiaaniprinsessaa tahtoisin halata, ottaa siipeni suojaan, ettei hänen tarvitsisi pelätä. Letittäisin jälleen hänen mustia hiuksiaan, jota hän rakasti teini aikanaan, kun muuten läheisyyttä oli vaikea ottaa vastaan. Kertoisin, etten tuominnut häntä koskaan päihteiden käytöst...

Ulkona tuuli tuivertaa ja sade piiskaa naamaan Ystäväni masennus ja uupumus saapuivat luokseni jälleen hiljaa hiipien.  Nämä ystävät eivät ilmoita tulostaan,  eivät varoittele mitä on luvassa, eikä anna armoa hetkeäkään.  Itsestäni tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, en kykene, en pysty. Voimat ovat niin finaalissa, että työn ja arjen yhdistäminen tuntuu todelliselta suoritukselta ja, joka tehtävään täytyy etsiä voimia erikseen. Lähden innoissani piha hommiinkin ja kohta löydän itseni rapuilta istumassa, itkemässä ja keräilemässä voimia.  Tuntuu, kuin olisi laiska, vaikka masennushan ei sitä todellakaan ole. Järjellä osaan ajatella ja tiedostan olevani sairas, mutta tunne ottaa päivittäin vallan, joka työntää minua vain syvemmälle ojaan.  Tunnetta on erittäin vaikea selittää kenellekään, sinulla on haluja tehdä, mutta voimia ei vain ole.  Olet, kuin usvaisessa metsässä, kuin Liisa Ihmemaassa, eksyneenä, tiedät määränpään, mutta matka sinne on erittäin seka...

Olen sairastunut masennukseen yli kymmenen vuotta sitten. Väsymykseni oli kokonaisvaltainen,  arjen asiat pyöritin, pojat sai ruokaa, puhtaat vaatteet, leikitin heidät ja hoidin, mutta kroppani ei jaksanut mitään muuta.  Isoissa kompastuksissa elämässäni, tuo ystäväni masennus nostaa päätään. Olen osannut tasapainoilla sen kanssa todella hyvin tänne saakka. Viime vuoden loppu toi elämääni paljon negatiivisuutta ja sitä, että minut yritettiin väkisin laittaa muottiin, tapaan toimia joka ei ole minun tapani toimia.  Jouduin miettimään paljon, sitä mihin olen päässyt, mitä olen itse saavuttanut ja mitä oikeasti elämässä tahdon.  Olin kuin puun ja kuoren välissä. Kymmenessä vuodessa on oppinut käsittelemään omia tunteitaan jo paremmin, mutta vielä on paljon harjoiteltavaa ja lisäksi armollisuus itseäni kohtaan on todella vaikeaa, on vaikeaa katsoa itseä lempein silmin, silloin, kun voimat on vähissä ja saat tehtyä vain ne välttämättömimmät työt kotona.  Itselleni ki...